Maanantaina olin menossa ystävälle kylään, olin jo viikonloppuna ihan innoissani, enkä millään ois malttanut oottaa. Ei käynyt mielen vieressäkään, että sinnehän ei pääse kuin kevytmoottoritietä, eli tietä, joka näyttää moottoritieltä, mutta rajoitus on 80km/h ja tämä pätkä on vain lyhyen matkaa. Olen kerran aiemmin mennyt sinne suunnalle autokoulun yhteydessä ja silloin katsoin reitin kartalta, joka kiemurteli asuinalueen läpi ja välillä syrjäisiä metsäteitä ja siis tosi paljon pidemmän kautta, kun tämä suora, nopea tie. Otin navigaattorin esiin ja lähdin suunnistamaan. Jo ennen tätä tietä soimasin itseäni, kun en voi sitä ajaa, se kun olisi huomattavasti nopeampi reitti. Puhelimessa oli akku vähissä, enkä ehtinyt kuin puoleen väliin, kun se sitten loppui ja olin oman muistini varassa reitin kanssa. Enkä tietenkään sitä loppuun asti muistanut. Vaihtoehdoksi jäi mennä tälle pelottavalle tielle tai palata kotiin ja keksiä selitys miksen tullut. Keräsin rohkeuteni ja tsemppasin itseäni. Pelko hiipi persuksiin, mutta yritin pitää mielen rauhallisena ja terapeutin sanat mielessä. Hengittelin syvään ja tuhisin välillä, eli puhalsin ilmat voimakkaasti keuhkoista ulos, kuten mulle on opetettu. Vilkku oikealle ja kohti ramppia. JUMALAUTA!! Tässä sitä mennään!! Onneksi oli tosi hiljaista vaikka olin liikenteessä neljän jälkeen. Posottelin menemään tuulettimet kylmällä ja ikkunat auki. Huh, ei ollutkaan kun tämä ramppi ennen kuin tie kapenee jälleen normaaliksi maantieksi. JEEE!! Mikä fiilis! Nohevana ajelin perille, niinkuin tämä ois mulle arkipäivää ja olisin tehnyt suurenkin urotyön. Kehuin kovasti itseäni ja perillä kerroin ylpeänä ystävälleni tämän tarinan.
Paluumatkalla vaihtoehtoja oli jälleen tasan kaksi. Jäädä sinne tai ajaa tätä tietä pois. Toinen ystävä oli myös tullut käymään ja lähdimme yhtä matkaa, ajoin hänen perässään. Normaalilta tieltä tälle moottoritien näköiselle vaihtuessa sydän hypähteli. Se on jännä, miten mieli reagoi heti näkemäänsä vaikka vauhti ja maisemat olivat samat kuin hetkeä aiemmin. Kaide välissä ja kaksi vierekkäistä kaistaa muistuttavat moottoritietä ja aivot lyövät heti lukkoon ja yrittävät saada paniikkiajatuksia päälle. Sain pidettyä ajatukset kurissa ja lupasin itselleni poistua heti seuraavasta rampista, mikäli olo menee liian huonoksi. Mutta niin sitä jatkettiin matkaa aina rampilta seuraavalle ja tien päättyessä mietin jo oikaisemista moottorietien kautta kotiin, mutta siinä olisi ollut jo liikaa yhdelle päivälle. Olin niiiin ylpeä! Täytyi laittaa äidillekin viesti, mitä tuli tehtyä. Ihan huikeeta! Vaikka pahalta tuntuu, niin näin se terapia tehoaa. Terapeutti ei voi mun päätä eikä pelkoja tuosta vaan kääntää, vaan mun on itse ne tilanteet kohdattava. Mutta sieltä saan erittäin hyviä oivalluksia ja ymmärrystä tämän oman pään toimintaan ja olen oppinut ymmärtämään, että ajatukset ovat ajatuksia, pelot ovat ajatuksia, mutta ajatukset eivät ole minä. Minä olen irrallinen näistä ajatuksista ja voin toimia eri tavalla kuin ajatukseni minua yrittävät saada toimimaan. Kyllä tämä vielä tästä! Aivan huippufiilis!
Tiistaina oli taas terapia, mutta ei kummempaa kirjoitettavaa. Käytiin läpi ruokia, joita en voi syödä. Kotitehtävänä oli ollut kirjoittaa lista kaikesta mitä en syö. Terapeutti ehdotti, että voisi tulevilla kerroilla ottaa omia hedelmiään ja tuoda ne esimerkiksi vain samaan huoneeseen tai minun viereeni sohvalle, eikä niihin tarvitse edes koskea. Joku kerta voisin niitä maistella. Tuntuu huvittavalta ajatukselta. Ei pelkoni ihan noin pahoja ole. Mutta ehkä niin voisi aloittaa? Jos nämä ajatukset taas pikkuhiljaa kääntyisivät ja kohta houkutus olisikin niin kova, että ilman pelkojen miettimistä nappaisinkin palan ja söisin nautinnolla, pitkästä aikaa. Mmmm.. Omenaa.. Katsotaan.
Nyt täytyy lähteä suihkuun lämmittelemään. Flunssa yrittää tulla kyläilemään. Istun sohvalla viltin alla collarit jalassa, huppari päällä ja huppu päässä. Palelee, hrr.. Onneksi tulee viikonloppu!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti