Vajaan viikon verran oltiin mökillä lapissa ja tänään tultiin takaisin. Vaikka mökki on aina ollut mulle kuin toinen koti, oon siellä kulkenu vauvasta asti ja lapsuudessa ollu paljon mummun ja papan mukana, viime kesänäkin sinne lähtö kauhistutti ja kokoajan mielessä oli vain ajatus, että oon kauhean kaukana ja jos sattuu jotain ja keskellä ei mitään ja äkkiä kotia takas ja apua apua apua.... Turhaa panikointia ja omien pelkojen lietsomista. Nyt oli tarkoitus käydä Norjassa ja tunturissa vaeltamassa joku pieni lenkki. Vaellus tosissaan harmittaa, ettei säiden takia päästy. Norja vähän kauhistutti edelleen ajatuksena, mutta olisin halunnut nähdä, mitä oma keho sanoo niin kaukana olemisesta. Toki olisin halunnut myös nähdä Norjaa, mutta etenkin olisin halunnut tieten tahtoen testata rajojani ja nähdä reaktiot. Reissussa maistelin uusia ruokia ja halloum-juusto oli yllätävän hyvää. Kävin soutamassa miehen kanssa. Heh, pientä ympyrää lähellä rantaa, mutta edellisellä kerralla veneessäkin tuli pieni pakokauhu ja huono olo. Huonon olon luulen johtuneen myös pelosta, mutta etenkin samasta syystä kuin moottoritiellä ajossakin alussa olleesta silmien tottumattomuudesta. Oltiin ihan muutama aironveto oltu vesillä, kun mies kysyi halusinko jo palata rantaan. Vähän oli merisairas olo, mutta en suostunut vielä lähtemään. Halusin totuttaa silmiä ja kehoa muutenkin siihen keinuttamiseen ja aaltojen liplutukseen ja kyllä se sitten vähän helpottiki. Ihanaa oli olla rauhallisin mielin mökillä ♥
Ikävä asia, minkä oon tässä terapialoman aikana huomannu, on hallitsematon viha. Olin aikonut pitää asian omana tietonani, mutta kerroin tässä vasta terapeutille, että olen ollut aiemmin väkivaltainen. Olen lyönyt. En aikonut kertoa asiasta, koska koen siitä suurta häpeää. En haluaisi myöntää, että minusta löytyy sellainen pimeä puoli, jossa en voi hillitä itseäni. En halua myöntää, etten ole osannut hallita itseäni, tunteita ja käytöstäni. Viimeisestä kerrasta on jo vuosia, mutta silti se kaduttaa ja hävettää suunnattomasti.
Tilanteet ovat aina tietysti olleet riitatilanteita. Tilanteet ovat kärjistyneet niin, että minusta on tuntunu, ettei enää vaan omat sanat riitä ja sillä sekunnilla oon huitassut. Nimenomaan se on ollut se laukaiseva tekijä, että sisällä on aivan uskomaton määrä vihaa ja suuttumusta, mutta en saa sitä verbaalisesti ulos. Mikään määrä sanoja ei kuvaa tarpeeksi sitä tunnetta, mikä sisällä myllää. Tuntuu, että räjähdän siihen vihan paljouteen, jos en saa sitä purkaa jotenkin ja se 'jotenkin' on silloin ollut lyöminen. Ei vaan sillä hetkellä tunnu olevan muuta keinoa vaikka tottakai niitä on.
Aikoihin ei oo ollu mitään halua eikä tarvetta lyödä ketään, mutta nyt! En oo keksiny tälle muuta selitystä, kun terapiankulun, joka tämän on taas pitkästä aikaa laukassut. En oo siis lyönyt nyt yhtään ketään, mutta se vihan määrä on jotain aivan käsittämätöntä. En muista, mistä meillä oli terapiassa puhe, kun sain sitten kotitehtäväksi sanoittaa vihaa. Kai sen täytyi liittyä jotenkin isäpuoleen, koska siitä täytyi kirjottaa. Täytyi siis kirjottaa tilanteita, joissa olen vihannu isäpuolta. Jolloin se on saanut mut suuttumaan tai vihaiseksi. En edelleenkään muista paljon mitään lapsuudesta enkä erikseen tilanteita, joissa olisin hälle suuttunu, joten istuin vaan sohvalle ja annoin ajatusten tulla mieleen niikuin tulivat. Kirjoitin kaikki tilanteen ylös, vaikkei niissä mitään suuttumusta ois ollutkaan. Kirjoitin tilanteen niin tarkkaan kuin suinkin muistin. Tässä pätkiä tekstistä:
"Adrenaliini virtaa ja päässä
”napsahtaa” ja tuntuu, että pakko päästä heti pois ja riuhdon
itteäni voimakkaasti. Jossain vaiheessa päästää irti, en muista
tilanteen loppua. Muistan vanhempien sängyn männynvihreän sävyn
ja muunkin vihreän sisustuksen kotona ja se väri on edelleen
erittäin luotaantyöntävä. En voi sietää ja tietynlainen
ahdistus tulee rintaan, kun näen sitä väriä tai sen aikaisia
huonekalujamme jossain. En osaa sanoa ikää, mutta olisinkohan ollut
jotain 8-10-vuotias."
"... Tämän muistan mukavana yhteisenä
hetkenä. Tunnelma oli taas rento (varmaan vieraiden takia) ja
kaikilla oli hauskaa. Muistelen, että tunnelma oli mukava aina, kun
meillä oli vieraita käymässä. Isäpuoli veti sillon ehkä vähän
roolia, eikä näyttänyt sitä ilkeää ja ankaraa puolta. On
edelleen sellainen mielistelijä ja hyvä tyyppi ulkopuolisille."
"Välähti mielessä kuva rikkoutuneesta
makuuhuoneen ovesta. En muista miksi, mutta jonkun riidan yhteydessä
isäpuoli löi oveen niin, että siihen tuli reikä."
Tässä muutamia. En viittiny kovin paljoa kopioida enkä kovin tarkasti kertoa yksityiskohtia tänne. Miehen kanssa on ollut muutama riita ja niissä on siis ollut tilanteita, joissa olen tosissani joutunut hillitsemään itseäni. Onneksi pystyn miehelle näistäkin puhumaan. Viimeisen riidan aikana sanoin hänelle, että vihaisuus on taas jotain sanoinkuvaamatonta ja tuntuu, että helpottaisi, jos voisin johonkin sen fyysisesti purkaa. No joo, en ehkä siinä vihapäissäni ihan näin fiksusti sanonut, mutta kuitenkin. Ja kumma kyllä, se, että siinä kovimmalla vihan hetkellä sain sanoa sen ääneen, se hieman helpotti. Itseäni tämä tilanne hämmentää, koska kuten sanoin, tällaista ei ole ollut aikoihin. Nyt kun se viha on taas niin voimakas, saa se arpomaan syitä. Täytyy muistaa mainita tästä loman jälkeen.
Toisaalta, jos en olisi terapiassa, ehkä tämäkään vanha vaiva ei olisi nostanut taas päätään. Tämä on kyllä niin kaksipiippuinen juttu koko terapia. Toisesta päästä helpottaa, kun taas toisesta avautuu samalla kaksi vanhaa haavaa. Puuuh..
-N
