Ärsytys nimeltä pelko

Oon tässä monta päivää miettinyt, ettei oo mitään aihetta mistä kirjoittaa. Terapiaa ei ole nyt ollut, niin ei oo tarvinut kovin näitä pelkoasioita pohtia ja elämä muutenkin töitä ja nukkumista. Eli ei mitään mielenkiintoista.

MUTTA.. Kuten aiemmin todettua, oon oman elämäni muokannut niin, että pelottavia tilanteita ei juuri tule. Välttelen niitä. Mammari! Eikä sitten tule kirjoiteltua niistä peloista, koska tuntuu, ettei sellaisia tilanteita ole ollut. Mutta ompas. Mulla on tullut joku hirveä himo syödä terveellisesti. Ja värikkäästi. Mitkään maailman lihalaatikot tai porokeitot ei herätä ruskealla värillään minkäänlaisia himoja. Mutta värikäs salaatti, tuoreet raaka-aineet, vitamiinit.. M-m-mmm! En voi vastustaa. Tai silmät ei voi, mieli voi.

Sain tänään elämäni ensimmäisen blenderin. Haaveilin kaikenmaailman marja-hedelmä-smoothieista. Mutta kun menin kauppaan ostamaan aineksia, ei mikään tuntunut hyvältä. Kaikki tuntui liian erilaiselta. Pelkäsin niitä kaikkia keltaisia ja punaisia palloja, jotka kuitenkin houkuttelivat nappaamaan mukaan. Valinta oli tehtävä. Mikäli haluan syödä muutakin kuin rahkaa blenderin kautta pyöräytettynä, oli jotain uskallettava ostaa mukaan. Appelsiinia mietin pitkään. Mutta liian eksoottinen. Tyydyin banaaniin. Olen sitä kuitenkin viimeisipänä syönyt, siitäkin toki jo pidemmän aikaa. Marjat eivät niin kovin pelota, en tiedä miksi. Smoothiehen laitoin vajaan puolikkaan banaanin. Jes! Ja puolukkaa ja mustikkaa. Rahka pohjana. Ostin kauramaitoa, koska lehmien jättiutareet. Tuli aivan mielettömän hyvää!! Mutta se mutta.. Tekisi mieli hotkia koko astia kerralla. Mutta jokin päässäni muistuttaa, että siellä on banaania! Ole varovainen! Kokeile, tunnustele! Ja jouduin juomaan ihanan raikkaan, maukkaan, kirkkaan punaisen taidonnäytteeni pieni kulaus kerrallaan, enkä voinut nauttia siitä toivomallani tavalla.

Miten paljon voikin taas pistää ketuttamaan tämä oma pää! Olen samalla ylpeä ja pettynyt itseeni. Onneksi kokeilin banaania, minulle iso askel! Mutta olispa ollut kiva nauttia juomasta kunnolla. Ehkä ensi kerralla?

Onko sun arvot paremmat kun mun?

Pakko kirjottaa tämän päivän ärsytyksestä. Tilanne sattui päivällä, mutta tuli taas mieleen, kun äsken katsoin vanhan jakson Erilaisia äitejä. Jakson, jossa pariskunta halusi elää mahdollisimman luonnollisesti ja synnyttää kotona ilman kätilöä. Ihan noin radikaaleihin ratkaisuihin en itse olisi valmis, mutta arvostan suuresti heitä, kun ovat vahvasti omien aatteidensa takana ja taistelevat tuulimyllyjä vastaan.

Olen itsekin usein saanut kommentteja siitä, kuinka olen hippi, viherpiipertäjä, erilainen, outo, you name it.Tämä siitä johtuen, että kunnioitan luontoa ja mahdollisuuksien mukaan elän sen mukaisesti. En roskita (tekeekö sitä vielä muka joku??), kierrätän ja lajittelen jätteet mahdollisimman tarkoin, ostan luomua (en kaikkea), maksan ostoksistani usein enemmän, mikäli ovat ekologisempia, en osallistu suuriin kulutusjuhliin ja krääsän haalimiseen, ostan lähes kaiken vaatteista sisustukseen kirpputoreilta, ajattelen maapalloa myös tulevaisuuteen ja yritän parhaani mukaan säästää luontoa (omistan kyllä auton ja muita ylellisyyksiä, mutten sellaista, mitä en oikeasti tarvitse), teen mieluummin itse kuin ostan kaupasta ja mikäli tulevaisuudessa mahdollista, haluaisin joissain määrin pyrkiä omavaraisuuteen.

Hipit on sitäpaitsi ihania!!

Mutta mikä piru siinä sitten on, että toisen arvot ovat jotenkin vähempi arvoisempia kuin omat, jos ne arvot eivät satukaan olemaan samat kuin itsellä ja valtaväestön suosimat?? Minulle itselleni esimerkiksi eläimet ovat tärkeä asia. Tärkein. Omien eläinteni puolesta tekisin mitä vain. Myös muiden eläinten puolesta tekisin lähes mitä vain. Toimin eläinsuojeluyhdistyksen alaisuudessa sijaiskotina, jolloin kotiini tulee ajoittain eläimiä vaihtelevista syistä. Osa on otettu huostaan huonoista oloista, osa on löydetty kodittomina, osa voi myös palata entiseen kotiinsa hoidossaolon jälkeen. Hoidan eläimet parhaani mukaan niin kauan kuin ne minulla ovat ja itse olen sitoutunut yhdistyksen kautta etsimään niille uusia koteja. Mutta jokin tässä vapaaehtoistoiminnassani kuitenkin mättää. En vain ole saanut kertaakaan vastausta siihen, mikä. Usein saan aikaiseksi silmienpyöritystä ja hymähtelyä, kun kerron toiminnastani. Muistan ainoastaan yhden kerran, kun puolitutulta olen saanut arvostavan kommentin, että on tosi hienoa, kun olen mukana tällaisessa toiminnassa.

Tänään tämä verenpaineen nostattava tilanne sattui, kun olin ostoksilla parhaan ystäväni kanssa. Kerroin iloisena, kuinka eilen olin tehnyt päätöksen alkaa Animalialle kuukausilahjoittajaksi. Luulin saavani onnitteluita, kannustusta, kiitosta, mitä vain positiivista. Mutta sainkin pilkkaavan naurahduksen! Ihan oikeasti?! Kerroin ajatukseni lähteneen siitä, kun mieheni liittyi muutama päivä aiemmin Unicefille myöskin kuukausilahjoittajaksi. Tästäpä herra saikin ylistävän kommentin ja aihe lipui siihen, kun hän itsekin on ollut Unicefilla lahjoittajana. Johtuiko tämä naurahdus siitä, että oma lahjoitukseni liittyi eläimiin ja niiden oikeuksiin? Nehän ovat huomattavasti vähempiarvoisia kuin lapset. Ei mulle.

Olen myös tuonut tuttaville ja ystäville esille ajatukseni siitä, etten välttämättä koskaan halua biologisia lapsia. En oman raskauspelkoni takia, mutten myöskään eettisyyden takia. Maapallo on jo valmiiksi ylikansoitettu, joten miksi haluaisin itse kantaa tässä negatiivisessa asiassa korteni kekoon? Maailma on muutenkin menossa niin hullunkuriseen suuntaan, etten uskalla ajatella, mitä lapseni joutuisi vielä näkemään tulevaisuudessaan. En tiedä haluanko lapsia ollenkaan, mutta mikäli haluan, olen valmis adoptioon. Tiedän sen olevan pitkä ja puuduttava prosessi, mutta kiirehän tässä valmiissa maailmassa ei ole. Lapsia on paljon jo valmiiksi ilman vanhempia ja rakastavaa kotia. Tämä on ollut myös asia, mitä ei ole ymmärretty tai haluttu ymmärtää. Jokaisen parinhan pitäisi muutaman yhdessä vietetyn vuoden jälkeen toimia kuten kaikki muutkin; mennä töihin, ostaa omistusasunto ja farmariauto, tehdä lapsi, naisen olla pari vuotta kotona lapsen kanssa, laittaa lapsi päiväkotiin, naisen mennä töihin ja aloittaa kiireinen työ-päiväkoti-kauppa-ruoka-iltatoimet-nukkumaan-arki. Ei kiitos. Ne, jotka haluavat tällaista elämää elää, voivat sitä elää, mutta miksi täytyy odottaa, että muutkin tekisivät niin? Haluan nauttia omasta elämästäni ja omasta rauhasta. Haluan mennä omiin menoihini silloin kun huvittaa ja nukkua silloin kun huvittaa. Hoitaa lasten sijasta eläimiä ja antaa elämäni niille. Onko lapset taas jotenkin paljon arvokkaampaa elämänsisältöä kuin eläimet, joille joku toinen haluaa omistautua? En tarkoita, etteivät lapset olisi minulle tärkeitä, toki ovat. Omat kummilapseni ja muutkin tuttavapiirin lapset ovat minulle äärettömän tärkeitä ja tekisin heidän puolestaan mitä vain. Mutta tässä elämäntilanteessa, näillä elämänarvoilla, minä haluan elää erilaista elämää.

Tällä hetkellä teen töitä ihmisten kanssa, ihmisiä varten. Tulevaisuudenhaave on vaihtaa työ johonkin eläinten kanssa tehtävään. Toivottavasti tämä toteutuisi mahdollisimman pian ja saisin tehdä työtä, jota rakastan. Mutta miksi minun täytyy puolustella ja perustella kaikkia valintojani, kuin ne olisivat jotenkin vääriä? Onko erilaisuus tosiaan niin pelottavaa, että sitä täytyy epäillä ja karttaa?

En ole elämääni muuttamassa muiden mieleiseksi, joten odotan valintojeni kunnioitusta muilta. Kuten myös itse teen muiden arvojen ja valintojen kanssa. Joskus tämä näyttää olevan vain liikaa pyydetty...



PS. Pelkojen kanssa on mennyt melko hyvin. 5.kerroksessa tuli taas käytyä ilman kummempia tuntemuksia ja kahtena päivänä olen ollut ruuhkaliikennevaloissa. Vaimea "jaiks!". Paniikki oli lähellä, mutta tilanteet hallinnassa!

Väsyttää niin että halkeen

Plöäääh.. Ei jaksais mitään. Väsyttää. Ulkona pimiä. Lunta sataa ja sulaa samantien pois. Päivät hujahtaa niin äkkiä, etten missään välissä ehdi nukkua päikkäreitä. Yritän iltasin rentoutua ja istua alas. Virkata. Sytyttää kynttilät. Kattoa telkkaria. Mutta mitään en muka ehi. Istun alas ja huomaan, että pitääkin jo mennä nukkumaan. Aamusin oon niin väsyny, ettei kiinnosta lähtä töihin. Työpäivä menee ihan sumussa. Tarvon vaan yhden päivän läpi ja kauhulla odotan seuraavaa. Tänne oon aikonut kirjottaa, mutta en jaksa. Ei jaksa ajatella, mitä kirjottais. Talvilomaan ois vielä useampi viikko. Loma on juuri ennen joulua. Ajattelin naiivisti, että sillon ehdin nauttia joulun tunnelmasta ja koristella kotia. Tehdä viimeiset joululahjaostokset ja rentoutua. Tällä hetkellä tuntuu, että käytän koko viikon nukkumiseen. Kyllä tämä syksy on vaan liian pitkä joka vuosi. Tulis lunta!

Se miten rakastat minua, on malli sille, kuinka minä tulen rakastamaan itseäni

Otsikko lainattu Voicen artikkelista Mitä pienet tytöt toivoisivat isiensä tietävän. Aihe on noussut yllättävästi terapiassa läpikäytävien asioiden listalle. Minulla kun ei isää ole (no joo, kaikilla on..), niin hankala kirjaimellisesti suhtautua artikkeliin, mutta isäpuoli on ollut lapsuudessani läsnä ja häneen peilaan kaikki isiin liittyvät keskustelut ja aiheet.

Olen luullut olevani vahva, kaiken kestävä, omilla jaloillaan seivova tyttö ja tätä nykyä nainen. Olen ollut ihmisiä kohtaan kylmä ja uusilla tuttavuuksille ehkä hieman etäinenkin. Minulla on ollut korkea suojamuuri, jota ei ilman tehokkaita hyppykenkiä ylitetä. En ole antanut itsestäni paljoa, jotta kukaan ei pääsisi liian lähelle ja tiedä, mitä todella tunnen. En ole antanut kenenkään nähdä, jos sanat tai teot satuttavat. Olen kulkenut hymy huulilla ja pää pystyssä. Kun joku asia on satuttanut, on nenänikin noussut pystyyn. Tämän olen luullut olevan järkkymätöntä itsevarmuutta. Aikuistumisen ja terapian seurauksena käydyn itsetutkiskelun kautta olen tajunnut, ettei näin todellakaan ole. Sisältä olen todellisuudessa hauras, epävarma ja herkkä pieni ihmisriepu. Teot ja etenkin sanat satuttavat ja ne jäävät pitkiksi ajoiksi mieleeni pyörimään ja piikittelemään, vaikka sanojalla ei olisi edes ollut pahat mielessään.

Ja tässä oli oiva aasinsilta siihen, mitä viimeisillä kerroilla terapiassa teimme. Hmm.. Käsitteistämistä? Käsitteistämisessä (tähän-joku-oikea-hieno-sana) täytyi etsiä itsestään asia/lause/ajatus/uskomus, jota lähdettiin purkamaan. Minulle tämä uskomus oli "en ole koskaan tarpeeksi hyvä". Mihin voisi suoraan lisätä on yhtäkuin-merkin ja lauseen "minulla on heikko itseluottamus". Kun arkeani lähdettiin avaamaan ja päivän tapahtumia ja ajatuksia miettimään, tämä uskomus nousi esiin erittäin paljon. Voisi sanoa, että lähes koko elämäni ja kaikki tekemiseni pohjautuvat tähän uskomukseen, mikä on hyvin ikävää. Alitajuisesti vertaan itseäni milloin kehenkin; kaverini ovat parempia ystäviä kuin minä, työkaverit tekevät työt paremmin, sisarukseni ovat hoitaneet koulunsa paremmin, naapurini tekee lumityöt paremmin, äitini tekee ruoat paremmin, fitness-tähdet urheilevat paremmin, Juti rillaakin paremmin... Ja koska terapeuttini on viisas nainen, on hän osannut vastausteni ja kertomusteni perusteella ynnätä asioita yhteen ja kertonut tämän mahdollisesti juontuvan myös lapsuudestani. Kuten kaikki muutkin nykyiset oireeni. Sisarukseni ovat esimerkiksi urheilleet paljon ja olleet lajeissaan loistavia. Itse olen harrastanut joukkuelajia lähinnä huvin vuoksi. Tämä on kuitenkin nostanut sisarukseni puheissa ja teoissa korkealle ja heitä on ylistetty jokaiselle, joka vain on jaksanut kuunnella. Minua harvoin kehuttiin suorituksistani tai mistään muustakaan tekemisestäni. Muita samankaltaisia asetelmia on elämässäni ollut useita muitakin. Näitä asioita en ole tietoisesti ajatellut tai millään tavalla niistä nokkiini ottanut, mutta nyt huomaan, kuinka pienestä voi olla kiinni, että jokin ajatus/toimintamalli pinttyy päähän ja sitä myötä alkaa toimia ja ajatella tämän vääristyneen ajatuksen kautta.

Kun tällaisia erinäisiä pieniä, vääränlaisia palapelin palasia laittaa liikaa samaan pakettiin, saadaan aikaiseksi minä! Liikaa vääränmuotoisia palasia yhdessä paketissa. Kumpa näistä saisi vielä muovailtua ihan oikean mallisia, yhteensopivia palasia, jotka loksahtaisivat sopivasti paikalleen ja josta lopulta yhdistyisi oikeasti vahva, palat toisiaan vahvistava kokonaisuus. Kokonaisuus, jonka ei tarvitse pitää muuria ympärillään eikä väkinäistä hymyä kasvoillaan.

 

 Ja sitä paitsi tulis jo talvi!!

Lista hämähäkkimiehen vihollisista

Tuntuu, että täytyy kirjoittaa, vaikkei ole mitään sanottavaa. Tai olisi ehkä, jos saisi jostain ajatuksesta kiinni. Pieniä yksittäisiä asioita pyörii mielessä, eikä oikein mikään tunnu järkevältä. Tai kirjoittamisen arvoiselta.

On ollut mielessä kirjoittaa lista asioista, joita pelkoni tällä hetkellä rajoittavat. Ei huvittaisi kirjoittaa näistä negatiivisista asioista, mutta täytyy nekin kai joskus pistää paperille, ennen kuin niistä on päästy yli ja monet näistä unohdettu. Koska huono muisti.

• En voi käyttää hissiä. Minkäänlaista. Häkillistä. Ikkunallista. Ikkunatonta. Nopeaa. Hidasta. Isoa. Pientä.
• En voi käyttää junaa.
• En voi käyttää lentokonetta.
• En voi ajaa moottoritiellä.
• En voi (kovin mielelläni) ajaa maantiellä pitkää matkaa.
• En voi mennä liian ylös. Kerrostalossa 5.kerros tällä hetkellä maksimi.
• En voi mennä myöskään liian alas. Kai. Parkkihalli ok. Joku kallioparkki ei ok.
• En voi syödä sitrushedelmiä.
• En voi syödä pähkinöitä.
• En voi syödä uusia ruoka-aineita.
• En voi syödä monia vanhojakaan. Esim. omena tai banaani jää syömättä. Ja suurinosa muista hedelmistä. Oikeastaan kaikki, kun alkaa miettimään.
• En voi (kovin mielelläni) juoda tuoremehuja.
• En voi käyttää kosmetiikkaa tai voiteita, joita en tunne. Tai sitten teen jotain ihme testejä ennen käyttöä.
• En voi käyttää lääkkeitä. Toisaalta en ole tarvinnutkaan. Mutta sen kerran kun tarvitsen, on ensimmäisen tabletin otto monen päivän operaatio. Jahkailen, itken, jahkailen, luovutan, jahkailen ja otan.
• En voi tulla raskaaksi. 
• Enkä uskalla (kovin herkästi) sitoutua mihinkään. Edes parisuhteeseen. Tai siinä eteentuleviin yhteisiin isoihin panostuksiin, kuten avioliitto tai omistusasunto.

Kun näitä asioita olen terapeuttini kanssa puinut, on yhdistäväksi tekijäksi kaikilla peloillani noussut loukkuun-/kiikkiinjäämisen tunne. Ja se on se tunne, jolle olen hyvin herkkä ja jota voin sietää hyvin vähän. Kun pelkojani listaan, tunnen itseni hyvin häiriintyneeksi, kontrolloiduksi ja epänormaaliksi ihmiseksi. Itsellenikin herää kysymys, mitä oikeastaan VOIN tehdä? Käytännössä olen vain poistanut pelkoja aiheuttavat tilanteet elämästäni niin hyvin, että harvoin tulee päiviä, jolloin joutuisin kohtaamaan pahimmat pelkoni.

Mietimmekin terapeuttini kanssa viimeksi, onko minun tilanteessani hyödyttävää lähteä mukaan psykoterapiaan vai ei. Elämääni eivät juuri hallitse pelot, juurikin väistettyjen tilanteiden takia, mutta kun muistelen kiellettyjen asioiden listaa, ehdoton mielipiteeni on, että haluan psykoterapiaan mukaan. Haluan olla vapaa peloistani, enkä joka päivä, useassa eri tilanteessa miettiä, voinko tehdä, miltä se tuntuisi tehdä, tuleeko vastaan jotain, mikä aiheuttaa paniikkikohtauksen.. Haluan antaa ajatuksissani tilaa muulle, hyvälle, energiaa tuovalle, en energiaa vievälle. Enkä pysty siihen yksin. Tämä on asia, joka on ollut vaikea myöntää itselleni. Olen sairas, vaikken olekaan sairas. Tarvitsen terapiaa vaikkei elämäni olekaan yhtä suurta paniikkikohtausta ja draamaa.

Epäröinnin kynnyksellä kysy kuinka paljon
rohkeutta uskallat tänään jättää käyttämättä?

Tommy Tabermann

Paniikki

Empä ehtinyt loppuviikosta kirjoitella vaikka kovasti aioin. Perjantai varsinkin oli sellainen päivä, että rajoja koeteltiin taas. Vaikeuksien kautta voittoon, vois sanoa! Torstain iltavuorossa asiakaskäynti 7.kerroksessa, no way, hosay! Työparini vaihtoi pitkin hampain asiakkaita päikseen, jotta saan pysyä lähempänä maan kamaraa. Kiitos vaan kovasti vaikka olikin niin hankalaa. Seuraavana päivänä asiakaskäynnit 4. ja 5. kerroksessa. Nelonen jaiks, vitonen J-A-I-K-S!! Jossain vaiheessa en oo voinut vitosessakaan käydä ollenkaan.

Kävelin portaat ylös, itsevarma olo rapussa. Nyt tää menee hyvin. Ei tunnu missään. Sisäänpäästessä olohuoneen verhot on jo valmiiksi kiinni, plussaa, ei tunnu edelleenkään missään. Tämähän on vähän kuin ois alimmaisessa kerroksessa. Asunto siinä missä muutkin. Makuuhuoneeseen lakanoiden vaihtoon. Verhot on auki. Katselen maisemia. Mun auto tuolla, jei! Ihan kivat näkymät. Ja yhtäkkiä. Jalat jähmettyy. Purkka suussa mikä on huono, koska sillon helpommin hyperventiloi. Suu kiinni ja hengittelen tässä nenän kautta. Ihan iisisti nyt, tähän asti menny hyvin, skarppaa loppuun asti, nainen! Pakko tehdä pientä liikehdintää, että veri kiertää kunnolla joka paikassa, eikä keho pääse liikaa jännittymään. Kuulumisten vaihtoa asiakkaan kanssa, jotta saa ajatuksia muualle. Selkä ikkunaan päin. Muutamia ajatuksia siitä, että ylhäällä ollaan, paniikkia puskee, annanko sen tulla, pitkä käynti edessä vielä, jalat tuntuu vähän mössöltä, miksi mun pitää kärsiä tästä, eikö tämä koskaan helpota.. Ja niin se pikkuhiljaa alko antautumaan. Yhtä nopeasti kun tulikin. Olohuoneen puolella olo on jo normaali ja tilannetta helpottaa edelleen kiinniolevat sälekaihtimet. Rappukäytävässä maisemat ulos eivät herätä mitään paniikkituntemuksia. Yksi selätetty paniikki taas takana! Paskoja tunteita, mutta näitä kohti on vain mentävä. Ja tämä nimenomaan alkavassa terapiassa pelottaa. Tai jännittää. Paniikkihäiriön jälkeen sana 'pelottaa' on saanut ihan uuden merkityksen ja käytän sitä harkiten. Se mikä jännittää, ei välttämättä pelota. Se mikä vähän kutkuttaa, ei välttämättä pelota. Se mikä saa miettimään uskallanko, ei välttämättä pelota. Pelottaminen tarkoittaa minulle sitä, että tunnen kuolevani ja tilanne on ylitsepääsemätön, voittamaton.

Heti perään asiakaskäynti siellä 4.kerroksessa. Ei sitten yhtään mitään pelkoajatuksia vaikka koko ajan tarkkailinkin oloani. Ja kävin parvekkeella! Pitkä tie edessä, mutta voitonriemuinen pieni, röpelöinen polku jo talsittu. Kyllä tämä vielä tästä, kunhan vain annan itselleni aikaa ja rohkeutta mennä omia ajatuksiani ja tunteitani päin. Koska niinhän se on. Pelko on vain voimakas tunne. Mutta olen päättänyt olla voimakkaampi! :)

Onnea on..

..neljä kissaa. Joista kaksi kissanpentuja. Eikä edes omia.

..herätä jalat lämpimässä. Kissanpissassa. Molemmilla peitoilla.


Voi ketutus, että tympäs herätä. Muutenkin oli normaalia aikaisempi työvuoro, mikä vaati henkistä valmistautumista vähintään sen 24h. Ja sitten tämä farssi. Yyääää! Ei muuta kun petivaatteet veks, kaikki pihalle ja äkkiä ainoan kuivan viltin mutkaan jatkamaan unta elintärkeät 20 minuuttia. Eikä tullut uni.. Työpäivän jälkeen alkoi loputtomalta tuntuva pyykkirumba. Huhhuh..

Noin niinkun muuten nuo pennut on ollut tosi hyvä juttu omaa elämää ja sen asettumista ajatellen. Mun elämä on ollu tosi hektistä ja päämäärätöntä räpiköimistä viimeisen 1,5 vuoden ajan eroni jälkeen. Oon kyllä ollut kotosalla, mutta harvoin nauttinut siitä. Se on ollut syystä tai toisesta pakko ja olen tätä epämukavuuden tunnetta turruttanut muutamilla iltaoluilla. Toleranssi tietysti kasvoi ajan myötä ja aloin jo itsekin huolestua määristä, joita menee ihan vaan "saunaoluena". Koti ei ole ollut myöskään kodikas. Tämä on tuntunut vain paikalta, jossa nukkua ja josta kohta muutetaan pois. Viimein asunto alkaa kuitenkin näyttää omanlaiselta ja sillä on suora yhteys viihtyvyyteen. Pennut ovat pakottaneet olemaan kotona ja pysähtymään. Tilanne onkin alkanut kääntyä niin päin, että töistä en malta odottaa pääseväni kotiin. Kotoa ei tee mieli lähteä mihinkään. Vapaapäivät etenkin on ihana viettää kotona omassa rauhassa. Touhuten ja siivoten. Ja siivous! Millon siitä tuli mukavaa??

Terapeutin viestin huomasin niin myöhään, että täytyy soitella huomenna hälle. Oli antanut vahingossa mulle väärän numeron, enkä siksi saanut yhteyttä eilen.

Kävin eilen tosi superlenkin omiin lähtökohtiin verrattuna. Olin ihan varma, että kymppi rikki. Pyh, 5,8km. Mutta tulipahan käytyä. Ja tämän aamun paino +1kg, eli sen, mitä tässä reilun viikon aikana on tippunut. En urheile enää.

Nyt vielä ruoanlaittoon ja hetki telkkarin tollotusta. Nauttien samalla olkitähdestä, kynttilöistä, hiljaisuudesta ja pissaavista kissoista! Sydän.On tämä elämä ihan okei :)

Ohi on

Tämän päivän terapia oli aika turha. Tai ei voi sanoa turhaksi, mutta nyt nämä loput käynnit on vaan "kannattelevia" (tai joku hieno ammattisana), eikä tehdä käynneillä oikein mitään. Jutellaan niitä näitä, mietitään aiempia kertoja. Tuntuu turhauttavalta ja toisaalta kuitenkin tosi turvalliselta. Mun ei tarvitse olla ajatusten ja pelkojen kanssa yksin. Ja tämä on ehkä koko terapian sellainen hengähdystauko, helppo vaihe, josta tulisi nauttia, koska ei tehdä oikein mitään syvällistä. Ei tarvitse avata negatiivisia asioita, ei tarvitse muistella vaikkei edes muista, ei tarvitse hyökätä pelkoja kohti eikä pakottaa itseään ahdistaviin tilanteisiin, koska ennen seuraavaa käyntiä on luvannut jonkun epämiellyttävän asian kohdata. Tänään ennen käyntiä otin itseä niskasta kiinni ja laitoin mailia kahdelle terapeutille. Liian noloa olisi ollut mennä taas terapeutin luo ja sanoa, ettei ole saanut aikaiseksi ottaa yhteyttä edellisen kariuduttua. Saamattomuus on yksin pahimpia paheitani. Ja inhon aiheita itsessäni.

(Ja juuri kun tarkistin, niin molemmat olivat vastanneet! Ja murrrr mikä ärsytys!!! Toiselle täytyy vielä tänään soittaa, mutta toinen oli laittanut kollegansa yhteystiedot, johon ottaa yhteyttä, koska hänellä on vielä paikkoja ensi vuodelle. Kävin hänen nettisivuilla, vastaanotto keskustassa, 5.kerros! Perkele ja kaikki muut kirosanat!! Nämä pelot on niin perkeleen raivostuttavia! Tai no, jos näitä ei olis, mun ei tarvis etsiä tätä terapeuttia. Siihen kaatu sekin. Toivottavasti tämä, jolle soitan, vaikuttaa mukavalta..)

Tässä vähän kekeä mulle!!

Nyt täytyy alkaa soitteleen sille uudelle päänhoitajalle. Sitten yritän lähtä lenkille. Ja sitten siivota. Lupasin itselleni tänään laittaa olkitähden, jossa on valo, paikalleen, koska se ei ole vielä kovin jouluinen. Jotain uutta tunnelmanluojaa kaipaan. Eikä jouluun edes ole pitkä aika. Kohta saa laittaa jo jotain oikeasti jouluista esille.

Kiitos ja kuulemiin!

Niin se viikko vierähti.. Eiku kaks vuotta siis!

Täällä taas.. Oikeastaan löysin koko blogin vahingossa. Ajattelin alottaa kokonaan uuden, mutta ei tarvikkaan! Säästyy se järkyttävä vaiva tehdä sivut. Pitää näitäkin toki muokata, mutta on kuitenkin jo jokin pohja. Varsinkin treenipohja!

En jaksa ees poistaa tai piilottaa noita vanhoja tekstejä, näkykööt nyt, kun on niin törkeen kova treenikausi ollu menossa. Oh God.. Neljään tekstiin asti sitä intoa riitti. Kummako tuo ettei pullukalla paino tipu. Mutta tuolta aiemmista täytyy kyllä sen verran asiatekstiäkin poimia, että kilpirauhasongelmia löytyi! Vajaatoimintaa oli ja on edelleen. Lääkitys aloitettu, mutta annostus vielä, parin vuoden jälkeenkin, hakusessa. 

Väliaikatietoja sen verran, että Pontus aloitti lopputalvesta 2013 Jutta ja superdieetin, ja niillä ohjeilla tippui ~10kg. Ai miten niin ei voi tippua limulla, karkilla ja työmatkapyöräilyllä?! Ihme homma.. Ylimääräistä jäi vielä 5-10kg, riippuen mielialasta, tähtien asennosta ja kuvakulmasta paljonko haluais vielä pois. Maitorahkaan tuli niin totaalikyllästyminen, että ei huvittanut dieetin loputtua ihan heti jatkaakaan. Reilu vuosi siihen ähkyyn ja motivaationhakuun meni ja nyt on uusi dieetti alkanut. Ilman treeniä. Koska olen laiska. Ja saamaton. Ulkona kylmä ja lätäköitä. Ei vaan, olen ihan surkein lähtemään liikkeelle yksin. Vaikka kesällä opettelinkin sitä juoksulenkkeilyä hyvin tuloksin niin enää ei huvita. Turvotus ja olut-leipä-herkkupöhö on lähtenyt, toivottavasti pian loput kilotkin! 

Mutta kirjoittamista ajattelin jatkaa ihan muissa merkeissä. Lähinnä omana päiväkirjana, jotta muistan mistä tälle pitkälle matkalle on lähdetty. Minulla on nuoruusiästä saakka ollut erilaisia pelkoja, jotka ovat vain lisääntyneet ja voimistuneet iän myötä. Pahimpana ahtaat ja suljetut paikat ja nykyään myös korkeanpaikankammoa on. Työterveyshuollon kautta asia otettiin hoidettavaksi heidän aloitteestaan ja mielenkiinnosta lähdin käymään psykologin luona. Käyntejä erinäisillä tahoilla on nyt vuosi takana ja tällä hetkellä lähete kourassa, jotta pääsen psykoterapiaan hoitamaan itseni kuntoon. Tässä vuoden aikana pelkojeni aiheuttajaksi taustalta onkin löytynyt (mahdollisesti) lapsuusajan muistot ja ongelmat, ahdistava ja ankara ilmapiiri, henkinen väkivalta. Näitä lähdetään nyt sitten selvittelemään ja purkamaan enemmän psykoterapian puolella, kun viime ajat olen käynyt kunnallisessa lyhytterapiassa. 

Huomenna on taas terapia-aika, ja hävettää mennä, kun olisi pitänyt etsiä ja ottaa yhteyttä psykoterapeuttiin, jonka haluaisin ottaa omakseni. Jouduin edellisen terapeutin kanssa sovitun ajan perumaan, koska vastaanotto sijaitsi 6.kerroksessa, enkä todellakaan tällä hetkellä voi niin taivaisiin kivuta. Ärsyttävää! Vuoden vaihteen jälkeen pitäisi aloittaa uusi terapia, eikä terapeutista tietoakaan! Well played!

Huomisen käynnin jälkeen täytyy kirjata tuntemuksia, muuten tästä yhdestä kirjoituksesta tulee ihan liian pitkä. Tällaista tajunnanvirtaa tämä varmaan tulee olemaan. Sekavaa soppaa, mutta saan ajatuksia, tunteita ja käsiteltyjä asioita kirjattua johonkin ylös. 

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin!