Hukassa

En oo jaksanu kirjotella. Enkä oo oikeastaan ehtinytkään. Mutta jotenkin ei ehkä oo vaan jaksanut istua alas ja miettiä asioita yhtään enempää, kun on pakko. Fyysisesti oon ollut käsittämättömän virkku koko syksyn. Virtaa on pitkästä aikaa niin, etten vaan koomaile aamusta iltaan, mutta henkisesti sitten kuitenkin jotenkin tosi väsy. Nämä pelkojutut ja isä väsyttää.

Viime postauksen jälkeen ei oo tapahtunu mitään mullistavaa vaan ennemminkin takapakkia. Sovittiin useamman kerran tapaaminen isän kanssa, mutta ne aina syystä tai toisesta peruuntui. Kahteen viimeiseen puheluun hän ei enää vastannut eikä ole soittanut takaisin. Päätin, etten enempää perässä roiku vaan ottakoot itse yhteyttä, jos kiinnostaa. Terapeutti hyväksyi päätökseni :D (Tosi omituiseksi mennyt oma ajatusmaailma, kun nykyään aina ajattelee omista asioista ja päätöksistä, että uskallanko kertoa terapiassa ja mitä siellä sanotaan. Olenko toiminu väärin ym.?)

Isällä on siis kuuleman mukaan alkoholiongelma. En tiedä minkä asteinen ja miten paljon vaikuttaa hänen elämäänsä, mutta olen jo puheluiden aikana huomannut, että kyllä se taitaa voimakkaasti kuvioissa mukana olla. Lähes joka puhelussa hän on kysynyt uudelleen opiskeluistani, suhteesta äitiin, omia perhekuvioitani ja muuta aika oleellista, jonka luulisi normaalisti jäävän mieleen.
Äidin kanssa ei olla koskaan isästä suuremmin juteltu. Tiedän hänen kauttaan isästäni olemattoman vähän. Eräänä päivänä kuitenkin sattui spontaani keskustelu aiheesta ja sainkin tietooni melko suuria asioita äidin raskausajalta koskien isäni ja äidin välejä. Tämä ja muut tapahtuneet asiat isäni kanssa huomioon ottaen alkaa hiipiä mieleeni takaisin viha ja katkeruus. Perkeleen pelkuri!! Kohtaisi minut ja antaisi sitten asian olla, jos nin haluaa. Tämä tietämättömyys ja odottaminen on sietämätöntä!
Terapeutti kehoittikin selvittämään osoitteen ja menemään suoraan oven taakse, varoittamatta. Käymään esittäytymässä ja kohtaamassa hänet, jotta itselleni jää mielikuva hänestä ja tiedän, miltä hän todellisuudessa näyttää. Tämä on seuraava askel, jota tässä yritän rohkaistua tekemään.

Muut pelot ovat myös ottaneet takapakkia. Moottoritielle en uskalla enää mennä itsekseni, kun tässä kerrattain tuli jo melko voimakkaat paniikkihäiriön oireet päälle. Miehen kanssa ajo ei tunnu juuri miltään, mutta yksin lähtemisen kynnys on taas noussut korkealle. Ruokien syönnissä olen edistynyt ja ottanut takapakkia. Ihan kokonaan uusien ruokien maistelu on jäänyt. En tiedä miksi. Ei vaan jaksa. Haluaisi, että tämä edistyisi, mutta silti henkinen väsymys koko hommaan on liian voimakas. Kuitenkin sellaisia ruokia, joita olen tässä terapian aikana opetellut syömään, olen syönyt rohkeasti ja joitakin paljonkin.
Terapeutti on muistuttanut ja muistuttanut, että takapakki on normaalia ja tällaisia "taantumia" voi tulla kolme-neljäkin kertaa, ennenkuin lakkaavat, mutta näistä ei nyt jaksaisi pyristellä yli.

Itseni kanssa tunnen olevani jotenkin hukassa tällä hetkellä. Kova myllerrys käy sisällä, kun ei tiedä enää onko lintu vai kala. Entinen minäni on väistymässä ja terapian myötä toisenlaiset piirteet ja ominaisuudet itsessäni saavat enemmän valtaa. Nämä ovat hyviä asioita, mutta todella vaikeaa välillä olla itsensä kanssa, kun samaan aikaan entiset tapani sekä uudet yhtä aikaa pyrkivät esiin. Ja kun uusia, hyviä ominaisuuksia käyttää, ei olekaan enää yhtään kartalla siitä mitä siitä seuraa. Miten muut minuun suhtautuvat, millaisena minut näkevät, millaisena uudet tapani näkevät, ovatko ne heistäkin hyviä vaiko huonompia kuin entiset.. Ennen on ollut helpompaa, kun on vuosien varrella nähnyt mitä minun käytöksestäni ja luonteestani pidetään ja millaisia reaktioita ne saavat aikaan. Tosi vaikea selittää, mutta tämä muutos itsessäni on selkeästi tapahtumassa ja se on vaikea kohdata. Ehkä siinä oli se pointti.

Eilen alkoi syysloma ja nyt olisi 1,5 viikkoa aikaa touhuta. Käsityöt odottavat tekijäänsä, kun messut ovat tuloillaan. Minä onneton vaan menin eilen hukkaamaan virkkuukoukun enkä voi enää jatkaa. Vaikka sadannen kerran kurkkaa sohvan alle, mistä koukun kilahdus tippuessaan eilen kuului, ei sitä sieltä löydy. Lähden ettimään sitä jostakin..


N

Vielä yks päivitys

Huh.. Ompa ollu päivä! Tunteitten vuoristorataa ja just siks niin väsyttävää.

Koko päivän siirsin ja siirsin soittamista. Aina vähän myöhemmin oli muka sopivampi hetki. Kattelin yleisurheilua ja puuskahtelin hermostuneesti. En voinu keskittyä mihinkään. Pyörin kotona aivan päättömänä. Päätin, että soitan matkalla, kun pyöräilen kaverille kylään. Hyvä syy lopettaa puhelu, jos se käy vaivaannuttavaksi, kun olen perillä. Sopivasti taustahälyä ja liikettä itellä, ettei voi liian paljon keskittyä puheluun. En tiiä miksi seki on huono asia. Mutta monest virastopuheluissa teen saman. Puhun mielummin ulkona kuin sisällä täydessä hiljaisuudessa.

Pysähdyin matkalla lasten leikkipuistoon. Olin ihan teini siellä istumassa puhelin kourassa. Kopioin numeron Messengeristä ja siirsin puhelinluetteloon. Oli pakko painaa äkkiä vihreää luuria tai olisin taas siirtänyt soittamista. Ehti hälyttää muutaman kerran ja ajattelin jo huojentuneena, että ei hän ehdi vastata, jes! Sitten kuuluu vähän hätänen "joo?". Kerroin oman nimeni. Oiskohan hän vastannu jotain terve tai jotain. En muista. Sanoin, että kummitätini oli aiemmin soittanut ja sain itse häneltä numeron ja pyynnön soittaa sulle. En muista tarkkaan järjestystä, mutta useita epäuskoisia kysymyksiä siitä, olinko se tosiaan minä, olinko sen ja sen sukuniminen, puhuiko hän nyt tosiaan mun kanssa puhelimessa. Molemmat itkimme ja ihmettelimme onko tämä tosiaan totta. Itsellä ei ollut yhtään todellinen olo. Ihan kuin olisin puhunut kenen vaan ventovieraan kanssa puhelimessa. En osaa edelleenkään ajatella, että se olisi ollu hän.

Puhelu jatkui ja itse sain jo vähän rauhoituttua. Onnenkyynelien tilalle tuli hermostunut kikattelu. Hän kertoi, että oli odottanut tätä puhelua 26 vuotta. Ei ollut itsekään uskaltanut ottaa minuun päin yhteyttä. Mulla on kuulemma samanlainen ääni kun hällä (miten imartelevaa :'D) ja nauru myös. Pyyteli anteeksi vähän kaikkea. Sitä, että on ollut tällainen ja sitä, että on nyt niin liikuttunut. Sanoin, ettei ole mitään syytä pyydellä anteeksi ja nyt etenkin on ihan luonnollista itkeä vollottaa, niinhän itsekin tein. Huumorintajut kohtas heti. Vaikka oli vierasta ajatella puhelimen toisessa päässä olevaa ihmistä omaksi isäksi, oli minulla kotoisa olo. Kuin olisin tuntenut hänet jo kauan. Hänen huumorintajunsa ja juttunsa oli samanlaiset, kuin joillain ihan random-ihmisillä on ollut ja jotka olen tuntenut omanlaisiksi. Hankala selittää. Joidenkin ihmisten kanssa ei vaan huumori ja kemiat kohtaa ja joidenkin kanssa ollaan heti samalla aaltopituudella. Isä kuului niihin, joiden kanssa ollaan. (Ihan pirun omituista puhua isästä! Eihän mulla semmosta oo, eiku..)

Ei hirveästi siinä ehditty kertoa kummankaan elämäntilanteita, mutta hän kysyi mun opiskeluista, että mitä tällä hetkellä opiskelen ja kerroin, että aiemmin oon valmistunu jo kahteen muuhun ammattiin. Sanoi, että ne olivat juuri sellaisia ammatteja, joihin on minut kuvitellu. Kerroin miehestä ja kissoista. Hän kertoi uudesta perheestään, jossa olivat kylläkin vaimon kanssa jo eronneet. Sanoin, että olen kuullut sisaruksistani ja käynyt katsomassa Facebookista heidän kuviaan. Sanoi, että taidan olla sellainen kunnon "luuraaja". No aijjaa! :D Hän kyseli kovasti tapaamisen perään ja olin toki suostuvainen. Sovittiin, että ilmoittelen, kun koulun viikko-ohjelmat selviää tarkemmin, kun en nyt tiedä yhtään millaisia päiviä mulla tulee olemaan.

Näiden etukäteen varoiteltujen asioiden takia suhtaudun koko keissiin vähän varauksella, mutta mulle jäi loppujen lopuksi tosi hyvä fiilis! Vaikka toki ajatukset on vähän sekavat, eikä saa ajateltua oikein järkevästi, on mulla sisällä tosi lämmin tunne. Rakastettu. Pitkästä aikaa mulle tuli tunne, että joku tosissaan välittää musta. Olen tärkeä.

Vaikka tämä menisi loppujen lopuksi ihan syteen koko homma, mulla on ihana tunne siitä, että mulla on nyt isä. Ihan oikea. Ihan oma. Ikioma. Se ei ole enää joku haamu kaupungilla ja katkeroitumisen kohde. Se on isä, jolla on ollut ikävä mua. Se on ihminen, jonka kanssa tunsin heti olevani kuin kotona. Se on ihan lihaa ja verta tuolla jossain, ja minä nään sen kohta. Se se vasta pelottavaa onkin, mutta hittovie! En ois ikinä ikinä ikinä voinut kuvitella, että mulla tulee tästä näin hyvä olo! Kaikki nämä vuodet oon pelänny hylkäämistä ja torjutuksi tulemista. Että minä tulen pilaamaan jonkun perhe-elämän olemalla olemassa. Mutta kaikki olikin päinvastoin! Uskomatonta! En osaa muotoilla sanoiksi tätä tunnetta. Lämmin. Onnellinen. Jännittynyt ja odottavainen, pelokas, mutta silti ylpeä. Itsevarma.

Heti puhelun loputtua mietin, että olo on kuin olisin ollut lukko, joka on suljettuna, jumissa, ja nyt yhtäkkiä se napsahti auki-asentoon. Ihan kuin sisälläni olisi auennut ihan uudet ovet ja katkeruus ja viha olisi (osittain) poissa. Olo on kevyt.

Vielä jäädään odottelemaan tapaamista ja sen tuomaa jännitystä ja pelkoa, mutta ompahan nyt perkule kerrankin hyvää kerrottavaa terapeutille, eikä niitä ainaisia "en ole taaskaan saanut aikaiseksi..". Se yllättyy _niin_ paljon!

Pakko laittaa heti fiiliksiä ylös ennen ku ne laantuu ja normalisoituu. Soiteltiin eilen kummitädin kanssa ja hän kerto, ettei oo ollu tekemisissä myöskään isän kanssa vuosiin, eikä siis tiedä viimeisimpiä kuulumisia. Otti minut ja asian kuitenki tosi lämpimästi vastaan ja lupasi ehdottomasti auttaa tässä. Oli iloinen, että otin yhteyttä. Aikoi jo seuraavana päivänä soitella isälle ja sitten mulle. Yritin vähän jarrutella, mutta ei hänkään malttanu odottaa :D Tuli tosi huojentunut olo vaikka samaan aikaan jännitti ihan järjettömästi ja tajusin, että tää täytyy nyt viedä loppuun asti eikä enää voi perääntyä. Hittovie!!

Aamulla herätessä ensimmäisiä asioita mielessä oli, että tänään saan sen puhelun. Tuntui toisaalta, etten halua vastata. Varmaan siksi, että tässäkin väsyttää voimakkaat tunteet ja tutustuminen yleensä. En jaksaisi tuntea näin paljon. Puuduttavaa.

Puhelu tuli äsken. Meinasin jo, että soitan myöhemmin takaisin, mutta omatunto ei kuitenkaan antanut jättää vastaamatta. Kummitäti sanoi soittaneensa isälle. Isäkin oli ollut hyvillään, että haluan ottaa yhteyttä. Haluaa kuulemma nähdä. On kuulemma miettinyt mua aina. Aina ajatellut, että haluaisi nähdä. Oli sanonut kummitädille että "sano sille lapselle, että soittaa!". AAAAAaaaa!!!! Tosi sekavat tunteet!

Samaan aikaan rintaa puristaa ja tekisi edelleen mieli antaa asian olla ja samalla huojentunut ja onnellinen tunne. Tätä oon koko aikuisiän halunnut, mutten ole uskaltanu asian eteen mitään tehdä. Ja nyt se on tässä.

Isoäidillä on ensi viikolla kuulemma 80-vuotissyntymäpäivä ja kummitäti sanoi, että siellä voisi piipahtaa. Voi vitsi! Olisi varmaan tälle mummolle tosi hieno syntymäpäivälahja, kun on itse sillon pari vuotta sitten toivonut tapaamista. Mutta onhan se jumalauta pelottavaa! Muutamassa päivässä koko höykkyytys käytävänä läpi.

Kummitäti varoitteli kuitenkin parista asiasta, minkä takia kannattaa tutustua pienellä varauksella, eikä odottaa välttämättä kovin suuria. Nämä asiat oli itselleni pieniä tämän kokonaisuuden rinnalla. Mikäli tästä ei loppuelämän kestävää läheistä ihmissuhdetta synny, olen kuitenkin tämän kortin nähnyt ja tiedän juureni. Olen ottanut selvää isosta asiasta, joka on koko elämän vaivannut. Päättyi tämä miten vaan, olen ylpeä itsestäni, että olen tämän kuitenkin tehnyt.

Ja iso kiitos kuuluu tässäkin asiassa terapeutille. Mikäli hän ei mua eteenpäin potkis, pyörittelisin monia asioita vaan mielessäni ja "pitäisi, pitäisi, pitäisi..", eikä mitään kuitenkaan tapahtuisi. Edelleen, onneksi olen terapiaan lähtenyt mukaan!

Tulipa pitkä teksti, vaikka piti ihan vaan päälimmäiset tunteet laittaa ylös. Seuraavaksi täytys näpyttää numero puhelimeen ja antaa hälyttää. Taidan kerätä vielä vähän rohkeutta..

Viestisi on lähetetty

Hui helevetti ko pelottaa! Lähetin just kummitädille viestin. Selitin hyvin sekavasti tilanteen ja kyselin, onkohan hällä mitään tietoa isän tämän hetkisestä tilanteesta. Sydän hakkaa. Ajatus harhailee. Sitten kun Facebookin viestiääni pimpottaa, en uskalla varmasti avata sitä. HHuuuuhh...!

Ja nyt se vastaus jo tuli.. APUA!!

Pelottava viesti

Täytyis laittaa viesti ihmiselle, joka tuntee Isän ja tiedustella tapaamista. Voi helevetti!1!

-N

Ai hitto mää en kestä, miten paha mulla on olla! Tuntu, että pakko tehä jotain, kirjottaa sitte vaikka tänne, mutta nyt tuntuu, että oon niin tyhjää täynnä, ettei mulla oo sanoja millä kirjottaa. En saa ikinä kerrottua tarpeeksi hyvin kuinka paljo muhun sattuu. Kuinka jokanen mielikuva menneestä repii mun sydäntä ja hajottaa mun mielen.

Oon itkeny tänään niin järjettömän paljon. Oikeestaan ei ees jaksais enää itkeä, mutta silti se vaan jatkuu. Se tuntuu niin lohduttomalta, koska tästä ei oo ulospääsyä. Tai on, mutta mikään ratkasu ei oo semmonen, mitä toivosin. Muiden korvassa niin pieni asia, kun eläimestä luopuminen, mutta mulle lähes sama ku maailman loppu. Mää en tuu ikinä pääsemään tästä yli.

Se kaikista rakkain. Se läheisin, joka tuntu ymmärtävän mua niin hyvin kun kissa voi ihmistä ymmärtää. Tai oikeestaan vielä paremmin. Joka tuli aina just oikeella hetkellä lohuttaan ja kömpi kainaloon. Joka repi raskaimmatki ovet auki, että sai ryöstettyä roskiksesta kanaa. Se, jonka kanssa oon kasvanu nuoresta aikuiseksi. Joka on kulkenu mun kans tän raskaan matkan. Ollu niin helvetin loistava kissa, että monet on ihmetelly voiko se olla kissa ollenkaan. Meillä on ollu niin ainutlaatunen yhteys, etten kestä, että se joutuu nyt katkeamaan. Kaikki maholliset ja mahottomat vaihtoehot on käyty läpi eikä tunnu olevan muuta ratkasua ku minulla luovuttaa.

Tiiän, ettei tämä tuu kissalle olemaan ongelma. Se sopeutuu ja löytää uudessa perheessä oman paikkansa. Mutta minä en sopeudu. En ikinä! Tämä aika on jo ollut täyttä tuskaa, kun se on mun veljellä ollu, koska en enää voi viettää sen kanssa aikaa kuten ennen. Ei päästä yhessä nukkumaan. En saa enää sen lämpöstä turkkia mua vasten. Ja vielä vähemmän sitten ku se menee uuteen, tuntemattomaan perheeseen. Ei jumalauta!!

Mää en toivu tästä ikinä..

Itku lyhyestä ilosta..

..monestakin syystä.

Sain työpaikan! Ja olin siellä päivän.. Voi perse, että ärsyttää! Tai ärsytti. Nyt, kun oon muutaman päivän vetäny henkeä ja antanu hermojen tasaantua, niin vähän jo helpottaa. En sen tarkemmin rupea tänne julkisesti kirjottamaan, mutta menin työkeikalle; työt täytyi hoitaa 4. kerroksessa, josta en etukäteen tiennyt. Säikähdin, kun sen hoksasin, ja ajattelin, että saas nähdä mitä tästä tulee! Ei ole tarvinnut montaa kertaa käydä edellisen työpaikan jälkeen niinkään korkealla ja hyvin olisi voinut tullakin pakokauhua. Ylöspäästessä olin itsestäni ylpeä, koska ei ollut minkäänlaisia ikäviä tuntemuksia. Terapiasta on tosiaan apua, ajattelin.
Hetken kuluttua olisi pitänyt mennä hissillä alakertaan ja asiakkaalle ei tehtävästäni johtuen missään nimessä käynyt, että olisin kipittänyt portaat sillä aikaa, kun lasti saapuu alas. Kerroin kammoavani hissejä ja etten voi niitä missään tilanteessa muuallakaan käyttää. Yritin kertoa tilanteeni ja pelkoni uskottavasti ja niin, että hän todella ymmärtäisi, kuinka vaikea tilanne minulle on. Hän kuitenkin otti välittömästi yhteyttä esimieheeni ja vaati saada seuraavalle päivälle uuden työntekijän. Puhuin myös itse esimiehen kanssa puhelimessa ja hän kuulosti pettyneeltä. Kertoi, että tämä sovittu pidempi keikka loppuu tähän päivään. En näyttänyt omaa pahaa mieltäni vaan hymy huulilla hoidin loppupäivän niin kunnialla kuin se vain onnistui. Työpäivän jälkeen soitin vielä itse esimiehelle ja pahoittelin tilannetta ja aiheuttamaani häslinkiä. En saanut kertakaikkiaan minkäänlaista vastakaikua tai merkkiäkään inhimillisyydestä. Hän kertoi vain kylmästi, että kaikki työt, mitä oli minulle suunnitellut, on nyt otettu pois ja tulevaisuutta katsellaan myöhemmin. Voi jumalautavittu, että mulla kiehu! Ja kiehuu edelleen, kun asiaa mietin, mutta onneksi se ei enää pyöri mielessä yhtenään. Todella pettynyt olo. Niin itseeni kuin työnantajaan ja asiakkaaseen. Olin niin kovin iloinen, kun mennessä huomasin, että terapia on tosiaan tehnyt tehtävänsä ja hitaasti, mutta varmasti pääsen peloistani. Ja alle puoli tuntia sen jälkeen matto vedetään jalkojen alta ja annetaan tuta ihan kunnolla, että täällä ei näin paljon saa pelätä tai siitä saa maksaa kovan hinnan!

Tämä tapahtuma sieppaa myös siksi ihan kiitettävästi, että ehdin jo ajatella, että tämä huono rahatilanne helpottaisi vihdoin ja tässä olisi hyvä sivutyö opiskelujen oheen. Nyt täytyy koko työnhakurumba aloittaa alusta ja se, jos mikä turhauttaa, koska sopivanoloista osa-aikatyötä ei ole todellakaan ollut helppo löytää. Perkele.

Miehen kanssa yhteenmuutettua meidän kissat otti niin pahasti yhteen, että yksi lähti mummulle odottamaan sopivan kodin löytymistä. Nyt, kun se vihdoin löyty, ja on vielä ihan huippuhyvä, se ei ehkä olekaan se lopullinen. Uudella omistajalla, eli veljelläni, on allergiaa alkanu ilmaantua niin pahana, että miettii pystyykö enää kissaa pitämään. Itku pääsi tästäkin, koska haluan kissan ehdottomasti lähipiiriin, koska se on mun elämän THE kissa. Haluan päästä sitä katsomaan usein ja haluan saada kuvia ja kuulumisia. Tiedän, että moni koti nämä ehdot hyväksyisivät, mutta tunnen itseni ja kokemuksesta voin sanoa, että mulla ei vaan tule lähdettyä tuntemattomalle, eikä edes puolitutulle kylään katsomaan eläimiä. Esyn kauttakin mun tyköä lähteneet eläimet on jääneet vain viestittelyjen varaan vaikka kaikilta olen saanut kutsun tulla käymään milloin vain. Mutta kun ei vaan tule lähdettyä..

Asuntoasiatkin nyt vähän hiertää. Löydettiin tosi sievä omistusasunto, joka ois meidän tarpeisiin ja budjettiin tällä hetkellä just passeli. Innostuttiin molemmat siitä tosi paljon ja sunnuntaina mennään katsomaan. MUTTA. Eilen tajusimme, että jos nyt ostamme asunnon, mun vähäinenkin opintotuki tippuu, koska omistusasuntoon ei myönnetä asumislisää. äääärrghh!! Joudun tekemään jokatapauksessa töitä opiskelujen ohella, mutta koska koulu on niin lyhyt, sisältyy siihen varmasti paljon itsenäistä opiskelua, niin se parin sadan euron väheneminen tuntuu kyllä lompakossa. Se aika mikä silloin menisi töihin, on kaikki pois opiskeluistani. Haluaisin kuitenkin perehtyä uuteen alaan täysillä ja siihen en pysty, jos joudun kovin paljon tekemään töitä samalla.

Tuntuu, että nyt vastustaa taas vähän joka suunnasta, vaikka mitään maata kaatavaa ei ongelmat olekaan. Näitä pieniä harmituksia kun sattuu yhtäaikaa tarpeeksi monta, niin tuntuu, että pakka hajoaa ihan käsiin ja tekis mieli laittaa kädet korville, silmät kiinni ja maata vaan hiljaa. Toivoa, että kun nousee ylös, niin kaikki olis järjestynyt ihan ittekseen.

Terapiassa ei viimeksi mitään ihmeellistä. Kerroin noista vihakohtauksista ja pikaisesti sitä käytiin läpi. Viha on kuulemma pettymystä ja jotaki muuta, jota en nyt muista. Ehkä turhautumista? Ja kun vähä niitä suuttumustilanteita purettiin, niin enkä se pääasiassa mun kohdalla on just tuota pettymystä. Suutun siitä, kun mun odotukset on petetty. Ens kerralla käydään varmaan jotain ihan asiaaki läpi. Tämä kerta oli nyt ensimmäinen kesäloman jälkeen niin huiskittiin vähän sinne sun tänne..

Tänään illalla meen vanhan ystävän kans teatteriin. Meistä on tainnut tulla vanhoja.. Ihana kuitenkin päästä hetkeksi rentoutumaan ja ajattelemaan jotain ihan muuta kuin omia isoja  ongelmia.


-N

Ehkä sittenkin ymmärtämättä, vois olla helpommin..

Terapia on lomalla. Ja minä oon lomalla. Ollaan reissattu ja oltu. Vietetty paljon aikaa ulkona. En oo jaksanu ajatella terapiaa tai käytyjä asioita sen syvällisemmin vaikka tottakai ne nykyään vaikuttaa koko ajan elämään. Valintoihin ja ihan vaan olemiseen. Viime kerralla kiitin kovasti terapeuttia, koska olo on kokonaisuutena rauhallisempi. Sisällä ei käy myllerrys, eikä mieli revi kymmeneen suuntaan yhtäaikaa. Maltan tehdä asian kerrallaan ja osaan jo ajoittain nauttia ja elää hetkessä.

Vajaan viikon verran oltiin mökillä lapissa ja tänään tultiin takaisin. Vaikka mökki on aina ollut mulle kuin toinen koti, oon siellä kulkenu vauvasta asti ja lapsuudessa ollu paljon mummun ja papan mukana, viime kesänäkin sinne lähtö kauhistutti ja kokoajan mielessä oli vain ajatus, että oon kauhean kaukana ja jos sattuu jotain ja keskellä ei mitään ja äkkiä kotia takas ja apua apua apua.... Turhaa panikointia ja omien pelkojen lietsomista. Nyt oli tarkoitus käydä Norjassa ja tunturissa vaeltamassa joku pieni lenkki. Vaellus tosissaan harmittaa, ettei säiden takia päästy. Norja vähän kauhistutti edelleen ajatuksena, mutta olisin halunnut nähdä, mitä oma keho sanoo niin kaukana olemisesta. Toki olisin halunnut myös nähdä Norjaa, mutta etenkin olisin halunnut tieten tahtoen testata rajojani ja nähdä reaktiot. Reissussa maistelin uusia ruokia ja halloum-juusto oli yllätävän hyvää. Kävin soutamassa miehen kanssa. Heh, pientä ympyrää lähellä rantaa, mutta edellisellä kerralla veneessäkin tuli pieni pakokauhu ja huono olo. Huonon olon luulen johtuneen myös pelosta, mutta etenkin samasta syystä kuin moottoritiellä ajossakin alussa olleesta silmien tottumattomuudesta. Oltiin ihan muutama aironveto oltu vesillä, kun mies kysyi halusinko jo palata rantaan. Vähän oli merisairas olo, mutta en suostunut vielä lähtemään. Halusin totuttaa silmiä ja kehoa muutenkin siihen keinuttamiseen ja aaltojen liplutukseen ja kyllä se sitten vähän helpottiki. Ihanaa oli olla rauhallisin mielin mökillä ♥

Ikävä asia, minkä oon tässä terapialoman aikana huomannu, on hallitsematon viha. Olin aikonut pitää asian omana tietonani, mutta kerroin tässä vasta terapeutille, että olen ollut aiemmin väkivaltainen. Olen lyönyt. En aikonut kertoa asiasta, koska koen siitä suurta häpeää. En haluaisi myöntää, että minusta löytyy sellainen pimeä puoli, jossa en voi hillitä itseäni. En halua myöntää, etten ole osannut hallita itseäni, tunteita ja käytöstäni. Viimeisestä kerrasta on jo vuosia, mutta silti se kaduttaa ja hävettää suunnattomasti.

Tilanteet ovat aina tietysti olleet riitatilanteita. Tilanteet ovat kärjistyneet niin, että minusta on tuntunu, ettei enää vaan omat sanat riitä ja sillä sekunnilla oon huitassut. Nimenomaan se on ollut se laukaiseva tekijä, että sisällä on aivan uskomaton määrä vihaa ja suuttumusta, mutta en saa sitä verbaalisesti ulos. Mikään määrä sanoja ei kuvaa tarpeeksi sitä tunnetta, mikä sisällä myllää. Tuntuu, että räjähdän siihen vihan paljouteen, jos en saa sitä purkaa jotenkin ja se 'jotenkin' on silloin ollut lyöminen. Ei vaan sillä hetkellä tunnu olevan muuta keinoa vaikka tottakai niitä on.

Aikoihin ei oo ollu mitään halua eikä tarvetta lyödä ketään, mutta nyt! En oo keksiny tälle muuta selitystä, kun terapiankulun, joka tämän on taas pitkästä aikaa laukassut. En oo siis lyönyt nyt yhtään ketään, mutta se vihan määrä on jotain aivan käsittämätöntä. En muista, mistä meillä oli terapiassa puhe, kun sain sitten kotitehtäväksi sanoittaa vihaa. Kai sen täytyi liittyä jotenkin isäpuoleen, koska siitä täytyi kirjottaa. Täytyi siis kirjottaa tilanteita, joissa olen vihannu isäpuolta. Jolloin se on saanut mut suuttumaan tai vihaiseksi. En edelleenkään muista paljon mitään lapsuudesta enkä erikseen tilanteita, joissa olisin hälle suuttunu, joten istuin vaan sohvalle ja annoin ajatusten tulla mieleen niikuin tulivat. Kirjoitin kaikki tilanteen ylös, vaikkei niissä mitään suuttumusta ois ollutkaan. Kirjoitin tilanteen niin tarkkaan kuin suinkin muistin. Tässä pätkiä tekstistä:

"Adrenaliini virtaa ja päässä ”napsahtaa” ja tuntuu, että pakko päästä heti pois ja riuhdon itteäni voimakkaasti. Jossain vaiheessa päästää irti, en muista tilanteen loppua. Muistan vanhempien sängyn männynvihreän sävyn ja muunkin vihreän sisustuksen kotona ja se väri on edelleen erittäin luotaantyöntävä. En voi sietää ja tietynlainen ahdistus tulee rintaan, kun näen sitä väriä tai sen aikaisia huonekalujamme jossain. En osaa sanoa ikää, mutta olisinkohan ollut jotain 8-10-vuotias."

"... Tämän muistan mukavana yhteisenä hetkenä. Tunnelma oli taas rento (varmaan vieraiden takia) ja kaikilla oli hauskaa. Muistelen, että tunnelma oli mukava aina, kun meillä oli vieraita käymässä. Isäpuoli veti sillon ehkä vähän roolia, eikä näyttänyt sitä ilkeää ja ankaraa puolta. On edelleen sellainen mielistelijä ja hyvä tyyppi ulkopuolisille."

"Välähti mielessä kuva rikkoutuneesta makuuhuoneen ovesta. En muista miksi, mutta jonkun riidan yhteydessä isäpuoli löi oveen niin, että siihen tuli reikä."  

Tässä muutamia. En viittiny kovin paljoa kopioida enkä kovin tarkasti kertoa yksityiskohtia tänne. Miehen kanssa on ollut muutama riita ja niissä on siis ollut tilanteita, joissa olen tosissani joutunut hillitsemään itseäni. Onneksi pystyn miehelle näistäkin puhumaan. Viimeisen riidan aikana sanoin hänelle, että vihaisuus on taas jotain sanoinkuvaamatonta ja tuntuu, että helpottaisi, jos voisin johonkin sen fyysisesti purkaa. No joo, en ehkä siinä vihapäissäni ihan näin fiksusti sanonut, mutta kuitenkin. Ja kumma kyllä, se, että siinä kovimmalla vihan hetkellä sain sanoa sen ääneen, se hieman helpotti. Itseäni tämä tilanne hämmentää, koska kuten sanoin, tällaista ei ole ollut aikoihin. Nyt kun se viha on taas niin voimakas, saa se arpomaan syitä. Täytyy muistaa mainita tästä loman jälkeen. 

Toisaalta, jos en olisi terapiassa, ehkä tämäkään vanha vaiva ei olisi nostanut taas päätään. Tämä on kyllä niin kaksipiippuinen juttu koko terapia. Toisesta päästä helpottaa, kun taas toisesta avautuu samalla kaksi vanhaa haavaa. Puuuh..

-N

Kesä ♥

On taas vähän jääny tämä kirjottaminen. Ensin väsymys vei ihan kaikki voimat ja samaan syssyyn alko niin kova kiire, ettei perässä tahtonu pysyä. Juoksin muutaman viikon koulujen pääsykokeissa ja työvuorot sumplin aina johonkin väliin, missä ne nyt ehdin vaan tehdä. Nyt on kiireet loppu, mutta kirjoittaminen ei enää luonnistu, koska taukoa on ollu jo niin kauan. Terapiassakin on tapahtunu vaikka mitä, ja silti ei oikeestaan mitään, mutta enhän mää niitä enää oikeen muista. Just sitä varten tämä blogi on ja nyt ärsyttää, kun ei oo jaksanu eikä ehtiny pistää mitää ylös.

Päällimäisenä tulee mieleen mielikuvaharjotus papan kuolemasta, siitä koko tilanteesta ja viime kertainen keskustelu miellyttämisen halusta ja "turhien" ystävyyksien ylläpidosta.

Tehtiin sitä samaa käsitteellistämistä tai-jotain-sinne-päin  tässä parilla viime kerralla. Ensimmäisellä kerralla käytiin tätä samaa ajatusta 'en ole tarpeeksi hyvä' läpi. En tarkkaan muista, mitä me siinä puitiin, mutta siis ajatuksena taas se, että ajatukset johtaa tunteeseen, tunteet toimintaan ja toiminta vahvistaa taas tätä alkuperäistä ajatusta ja oravanpyörä on valmis. Tätä ympyrää olen pyörinyt lapsuudesta asti ja on sanomattakin selvää, että ydinajatusta on vaikea muuttaa. Mutta pienistä teoista on lähdettävä liikkeelle ja pikkuhiljaa muutettava omaa toimintaa. Omien tapojen ja ajatusten muuttaminen toimii siis päin vastoin; ensin täytyy muuttaa toimintaa, joka johtaa parempiin fiiliksiin ja sitä myötä parempiin ajatuksiin ja lopulta oravanpyörä pyöriikin näin päin ja muuttunut toiminta vahvistaa hyviä fiiliksiä ja hyviä ajatuksia.

Viime kerralla ydinajatuksena oli, etten ole tarpeeksi hyvä ystävä/ystävät eivät pidä minusta oikeasti. En jaksa sen suuremmin alkaa erittelemään tunteita ja toimintoja, jotka tätä ajatusta vahvistaa, mutta tämä oravanpyörä pyörii niin, että omalla toiminnallani taas vahvistan omaa ajatustani siitä, etten kelpaa ja minusta ei todella välitetä. Kerroin, että olen aika kylmäkiskoinen uusien ihmisten kanssa enkä anna itsestäni mitään pitkiin aikoihin. Tästä keskusteltuamme jouduin miettimään, mielistelenkö ystäviäni ja paljonko minulla on sellaisia ystäviä, joita joudun mielistelemään tullakseni hyväksytyksi. Ei minulla sellaisia ystäviä ole, joille joudun koko ajan esittämään ja pitämään roolia yllä, kyllä kaikille olen näyttänyt todellisen minäni, mutta täytyy myöntää, että on joukossa niitä, joiden kanssa en jaksa olla eri mieltä ja tavallaan tyrehdytän itseni ja tyydyn olemaan hiljaa. Minulla on usein vahvat mielipiteet mutta joidenkin ystävien kanssa en jaksa tuoda niitä esille, koska tuntuu turhauttavalta tuoda omaa kantaa esille, kun toinen on ihan eri mieltä ja nykyään olen alanut vähän karttaakin riitatilanteita. En vain jaksa vängätä, kun helpommalla pääsee vaikenemalla. Tähän liittyen sainkin kotitehtäväksi miettiä ystäväni läpi ja pohtia saanko heiltä mitään vai olenko itse vain antava osapuoli. Ne, joilta en saa mitään, joutavat pois elämästäni. Kärjistetysti. En nytkään ehdi enkä jaksa miettiä lauseita kovin tarkkaan. Kunhan saan jotain ylös. Tämä keskustelu terapeutin kanssa sai minulle itseasiassa todella kevyen ja huojentuneen olon. Vapauttavan. Minun ei tarvitse olla kenenkään ystävä. Minulla ei tarvi olla sellaisia ystäviä, kuin osa nyt on. Minun ei tarvitse katsella heidän touhujaan, jos ne eivät oikeasti kiinnosta. Ja niin yksinkertaiselta ja päivän selvältä kuin se nyt kirjoitettuna kuulostaakin, se ei tosiaan sitä ole ollut. Olen jotenkin kuvitellut, että minun kuuluu kantaa kaikki maailman murheet harteillani ja auttaa ja kuunnella kaikkia. Olla tukena ja apuna kaikille, jotka sitä vain pyytävät. Eivätkä aina edes pyydä, vaan tyrkytän itseni auttamaan, koska kyllähän minun täytyy. Mutta ei täydy enää! Pikkuhiljaa saan perkata sellaisia ihmisiä elämästäni pois, jotka eivät rikastuta elämääni millään tavalla, vaan ennemminkin imevät minusta omat voimavarani. Onneksi näitä ei paljoa ole ja pitkien ystävyyssuhteiden takia jäävät kyllä varmasti jollain tavalla osaksi elämääni, mutta nyt voin näitä tuhlattuja voimia keskittää enemmän itseeni ja niihin ystäviin, jotka se todella ansaitsevat.

En voi käsittää kuinka onnekas olen ollut, kun työterveyshuolto aikanaan tarttui niinn mitättömältä tuntuneeseen tunteeseen kuin sydämen tykytys tai hikoilu, jotka olivat työhöntulotarkastuksen yhteydessä täytettävässä lomakkeessa ja jonka pohjalta aloitin tämän terapiarumban. Yks päivä huomasin, että siitä on jo kohta 2,5 vuotta aikaa, kun ensimmäisen kerran kävin terapeutilla, herranjumala! Niin se aika rientää. Empä olis uskonu, että mun elämässä riittää näin paljon ongelmia purettavaksi :D Ja miten tyytyväinen olenkaan, että käymme nyt läpi kaikkia asioita, joita itse ei ole ongelmina osannut nähdäkään. Vaikka maksann terapiasta kovan hinnan kuukausittain, olen saanut siitä niin paljon irti, etten olisi ikinä osannut kuvitella. Puitavaa riittää vielä eikä pelkoja olla lähellekkään kaikkia purettu. Onneksi on vielä parhaimmassa tapauksessa 1,5 vuotta terapiaa edessä. Tämä on kyllä ollut mun pelastus.

Äkkiä vielä pikalista voitetuista peloista
- Motarilla oon ajanu niin monta kertaa, etten pysy laskuissa perässä. Välillä paniikki yrittää iskeä,    mutta nyt mulla on hyvät keinot hallita sitä ja selittää tilanne itselle järjellä
- Pyöröovia käytin vasta. Ei tuntunut M-I-L-T-Ä-Ä-N!
- Olen maistellut joitain uusia ruokia ja entisiä syönyt ennakkoluulottomammin
- Olen varannut hammaslääkärin, jonka joudun kyllä perumaan muuton takia. "Harmi"..
- Olen seisokellut hississä ja tutkaillut olotiloja. Ovea en oo uskaltanut vielä sulkea
- Ollaan kesälomareissulle suunniteltu lauttamatkaa
- Käytiin ystävän valmistujaisissa, joissa oli ihana olla. Ennen olisin ressannut, kun asuvat niin        kaukana ja korvessa. Käytiin kotimatkalla vielä miehen mummolassa kauempana ja nautin täysin  rinnoin siitä reissaamisesta. Kohta päästään kesälomareissulle autoileen! ♥

Tässäpä näitä. On ehkä muitakin, mutta suihku ja iltapala oottaa, niin en ehdi enempää paneutua tähän. Pääsin opiskelemaan, JEE! Työt loppuu kahen viikon päästä, JEE! Sitten kesäloma ja ne reissut, JEE! Ja meidän yhteiset tulevaisuuden suunnitelmat, kaikista isoin JEE! Vaikka välillä potuttaakin aika rankasti, on mulla kaikki kuitenkin loppujen lopuksi ihan JEEs! ♥


-N

Itsensä ylittämistä

Oon niin ylypiä!! Kihertelin, kun menin terapiaan. "Miten on viikko menny, ootko käyny moottoritiellä?" NO OON!!

Lauantaina lähdettiin ajeleen iltasella sillä ajatuksella, että käyn moottoritiellä, kun on vähemmän liikennettä. Ajoin ensin sille kammoamalleni kevytmoottoritielle ja hei, ei tuntunut enää yhtää miltään! Ajelin sen päästä päähän ja takaisin, mutta sitten meillä olikin jo niin kiire, etten ehtinyt enää moottoritielle (selitys), vaan haettiin äkkiä ruokaa ja oli jo kiire kotiin.

Sunnuntaina haettiin muuttokuormaa ja halusin itse ajaa, että voitais mennä moottoritien kautta. Ja mentiinhän me! Toiseen suuntaan vaan yks rampin väli, toiseen suuntaan aika montakin. Voi vitsit! Ei tuntunut eilenkään oikeestaan miltään. Ohittelinkin, vaikka se on ollu yks vaikeimmista asioista motarilla. Siinä ohituskaistallakin tunnun olevan pattitilanteessa, kun en pääse oikealle kaistalle takaisin heti kun haluan.

Tänään terapiaan mennessä halusin taas ajaa, jotta pääsen harjoittelemaan. Ainoastaan asentoa vaihtaessa huomasin tulevan vanhoja tuntemuksia, kun paniikin iskiessä ruukasin vaihdella asentoa, mutta ei siis mitään paniikkia. Terapiasta poisajaessa tuli vähän hätä, kun oli niin kovasti ruuhkaa. Minua ei varsinaisesti se ruuhka jännittänyt, mutta kun tilanne oli ohi, hoksasin, että levottomuus johtui siitä, että sillä hetkellä lähellä oli liian monta liikkuvaa osaa. Siitäkin kuitenkin selvittiin. Huomaan, että itseluottamus kasvaa jokaisella ajokerralla ja sitä myöten myös pelot pienenevät, kun hoksaan, kuinka paljon voin itse vaikuttaa omaan olooni ja paniikkiin. Olen oppinut terapiassa paljon omasta ajatuksenjuoksusta, jonka pohjalta on helppo järkeistää näitä pelkoasioita.

Terapiassa käytiin läpi vielä sitä mun piirustusta ja lisäiltiin siihen tekstiä. Vedeltiin nuolia siitä pelkopilvestä ja kirjoitettiin, millainen ajatus minulla on mistäkin pelosta. Esimerkiksi lentopelossa minulla on ajatus, etten pääse sieltä heti pois. Moottoritiellä sama. Allergiakohtauksissa, etten hallitse tilannetta ja kuolen. Mitä näitä nyt on..

Katsottiin myös video, joka kuvasti erittäin hyvin minun mennyttä elämää. Siinä kuvataan elämää, jota hallitsisi sinisen lattian pelko. Sininen lattia alkaa pikkuhiljaa vallata suurempaa ja suurempaa osaa elämästä, ja lopulta koko elämä pyörisi sen ympärillä. Ajatukset pyörisivät sinisessä lattiassa ja tulevaisuutta ja omia valintoja joutuisi tekemään pelon vallassa, miettien, tuleeko sininen lattia jossain vastaan. Juuri tällaista on elämäni ollut ja ennen terapiaa sinisellä lattialla oli jo melkoinen rooli elämässäni. Välttelin monia asioita ja valitsin esimerkiksi ajoreitit sen mukaan, missä ei ole pelottavia teitä (=moottoriteitä/isoja maanteitä/liikennevaloja..) vaikka matka olisi kuinka moninkertaistunut. Välttelen paljon asioita edelleen, mutta kuten terapeuttikin sanoi, suhtaudun niihin jo ööö.. olikohan se miellyttävämmin? Kuitenkin positiivisemmalla asenteella kuin ennen. Tiedostan pelkoni ja osaan katsoa niitä jo hiukan ulkopuolelta, vaikken vielä voikaan kaikkea ymmärtämääni soveltaa käytäntöön.

Tämä kamala väsymys valtaa mut taas ja pakko painua suihkun kautta pehkuihin!

Ps. Mutustelimpa tuossa omenaakin! Wait, what?! What's happening here? Hehee, siitäs saatte pelot!

Ainoa, mitä mieleen jäi viime kerrasta on, että joku tuleva kerta teemme hoitavan(?) mielikuvaharjoituksen papan kuolemasta. Pelottaa. Pelottaa ihan helvetisti!

Ensimmäinen mielikuvaharjoitus

Tämän päivän käynnillä kävimme edellisen kotitehtävän nopeasti läpi ja ymmärsin, että palaamme siihen vielä myöhemmin. Keskustelimme myös menneestä pariviikkoisesta, kun viime viikon olin terapialomalla terapeutin oman loman takia. Minua ja omia mietteitäni kuunneltuaan totesi terapeutti, että kuulostan hieman masentuneelta. Ja sitä kyllä olen. En ole koskaan ollut oikeasti masentunut, alakuloinen tietysti joskus. Tällä hetkellä eloni vain tuntuu todella harmaalta. En näe oikein iloa missään, vaikka ajoittain olen kuitenkin iloinen, nauravainen itseni. Mielialat kulkevat aaltomaisesti.

Arkisin olen todella väsynyt ja töissäkin tänää kuljin välillä silmät kiinni. Tuntui etten vain jaksa pitää silmiä auki ja olisin voinut nukahtaa kesken kävelyn. Tuntuu, ettei elämälläni ole tällä hetkellä varsinaisesti merkitystä, koska työ ei ole mieleistä eikä sitäkään ole kuin osan päivää. Vaikka työlläni toki on merkitys ja näen heti oman työni jäljen, saan siitä kiitostakin, ei se tunnu riittävän. Kaipaan kokopäivätyötä ja työtä, jossa oikeasti itse tunnen olevani tarpeellinen ja saavani vastuuta. Luulisi, että tilanne olisi ajankäytön kannalta ihanteellinen, koska olen töissä vain aamupäivät, eli iltapäivisin ehtisin touhuilla omiani. Mutta kun ei ole mitä touhuta. Välillä olen kissojen kanssa lattialla ja jämähdän siihen. Katse vaeltelee katossa ja ajatukset ovat tyhjiä. Saliharrastuksesta en tunne saavani tarpeeksi irti, eikä tässä tilanteessa laihdutuskaan etene, mikä vetää mieltä matalaksi. Myös asuntotilanne miehen kanssa kiristää hermoa. Olemme muuttamassa hänen lapsuudenkotiinsa kunhan se vapautuu, mutta vapautumisesta ei ole tietoa, "tässä joskus..".

Terapiassa teimme tänään ensimmäistä kertaa mielikuvaharjoituksen, jossa matkustin ensimmäisiin muistamiini tilanteisiin, joissa paniikkituntemuksia on tullut. Aluksi terapeutti kertoi, mitä tuleman pitää ja sanoi, että tulemme palaamaan lapsuuteen. Jo tässä vaiheessa vedet nousivat silmiin ja halusin lopettaa. Pelkkä ajatus menneen muistelemisesta ahdisti kovasti. Sydän löi tiuhempaan ja oli todella epämukava olo. Pelkään aina, että tällaisissa menneiden kaiveluissa muistan yhtäkkiä jotain, mitä en olisi halunnut muistaa. Jotain pahaa. Jotain, joka selittää kaiken pahan oloni.

Otin rennon, mukavan asennon ja suljin silmäni. Hengittelin muutaman kerran syvään sisään ja ulos ja etsin mielestäni jonkun muiston, jossa on pelkäämiäni "jumiutumisen" tunteita tullut. Näitä ei lapsuudesta/nuoruudsta montaa ole, joten valinta oli helppo. Kerroin tilanteen ääneen, olen hississä, kerrostalossa, jossa nuoruudessani asuimme. Olen menossa ylöspäin, pidän kiinni peilin edessä olevasta kaiteesta ja katselen itseäni peilistä. Noin kolmannen kerroksen kohdalla, ihan arvaamatta, kehoni läpi kulkee kuin sähköisku. Nopea sykäys ja päähäni tulee heti käsky, joka käskee poistua hissistä nopeasti. Joudun terapeutin pyynnöstä miettimään tilannetta ja tunnetta tarkkaan. Joudun vielä mielikuvissani odottamaan, jotta hissi pääsee ylös asti ja sen jälkeen hengittelemään taas rauhallisesti muutaman kerran. Keskustelemme muistostani hetken. Terapeutti kysyy miltä loppumatka hississä tuntui, ja täytyy sanoa, että olo hieman rauhoittui, kun kuvitteli tilanteen loppuun asti ja rauhoitti itsensä.

Seuraavaksi täytyy miettiä vielä toinen tilanne. Tämä onkin ainut, minkä edellisen lisäksi muistan. Olen tivolissa menossa laitteeseen, jossa rinnan eteen laitetaan turvakaide. Istun penkissä ja yhtäkkiä kehoni läpi sykähtää samanlainen sähköiskumainen paniikki kuin hississäkin, vaikkakin tämä tilanne on tapahtunut monta vuotta aiemmin. Haluan tilanteesta heti pois, ennen kuin laitan kaiteen alas. Olen n. 10-vuotias. En muista ketä aikuisia oli mukana, laitteeseen olin menossa serkkujeni kanssa. Terapeutti kysyy, mitä tein, kun minulle iski tarve poistua. Kävelen vähän peloissani ja hädissäni pois laitteesta, kohti tivolin työntekijää. Säikähdin omaa kehoani ja tätä tunnetta. Muistan vain miettineeni, saankohan tähän laitteeseen käytetyn lipun takaisin. Taisin saada ja poistuin. Tämän jälkeen en muista enää mitään. En tiedä mihin olen mennyt ja kenen kanssa.
Terapeutti pyytää jälleen kuvittelemaan tilanteen loppuun niin, niinkuin olisin toivonut sen menevän. Kuka minua olisi ollut ottamassa vastaan? Äiti. En usko, että oli, mutta niin toivoisin.
Miten käyttäytyisin tai mitä tuntisin? Ehkä häpeää, en tiedä? Nolottaisi, mutta en näyttäisi sitä. Pysyisin kovana. Minulla on lapsesta asti ollut niin kova kuori, etten olisi itkenyt, vaikka sisällä olisi vellonut. En haluaisi näyttää heikkouttani. Saattaisin myöntää, että pelkäsin, mutta olisin, kuin se ei minua paljoa hetkauttaisi.
Mitä äiti tekisi tai miten reagoisi? Koska en näytä, että pelko minua haittaisi, jatkaisimme äidin kanssa juttuja kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan Kertoisin, että minua pelotti ja tulin pois, mutta emme puisi asiaa sen enempää.
Miten haluaisit, että äiti reagoisi? Haluaisin, että äiti olisi rutistanut minut syliin ja sanonut, ettei ole mitään hätää, ettei haittaa vaikka pelkää, vannonut, että kaikki on hyvin. Ja yhtäkkiä, siinä terapeutin sohvalla istuessa, minulla tulee itku. Aivan holtiton kyynelmeri, joka yllättää minut täysin. Ja niin tulee tätä kirjoittaessakin, enkä oikeastaan tiedä miksi.
Terapeutti huomaa, että minun on vaikea jatkaa ja johdattelee minut pikkuhiljaa takaisin nykyhetkeen. Olo on todella kummallinen. Kävin juuri läpi voimakkaan tunnepyörremyrskyn, mutta se meneekin tosi äkkiä ohi ja mieli alkaa kohentua. Kuin olisin käynyt jossain ihan toisessa maailmassa. Vielä tänäkin päivänä nolottaa itkeä toisen edessä vaikka terapeutti näkee tätä varmasti päivittäin.

Olen kirjoittanut tätä postausta koko viikon, enkä enää tarkkaan muista, mitä juttelimme tuon harjoituksen jälkeen. Kävimme sitä varmaan läpi, mutta ei hajuakaan, mitä olemme puhuneet. Kerrattain tästä terapiassa mainitsinkin, etten muista käynneistä mitään ja siksi tätä blogiakin kirjoitan, johon terapeutti vastasi, että useinkin on näin, ettei asiakas käynneistä muista. Enkä taas muista, miksi :D Hohhoi.. Tämän pään kanssa on vaivalloista elää.

Josta puheenollen, tämän viikonlopun jälkeen mieli on taas ihan pohjalla omien tyhmyyksien takia ja tuntuu, että alamäki vain kasvaa.. Alkava viikko ahdistaa. Tekisi mieli hautautua jonnekin, mistä kukaan ei löytäisi. En jaksaisi yhdenkään ihmisen naamaa ja siksi kävinkin lenkillä metsässä ja pellolla katselemassa muuttolintuja. Siellä saa olla omassa rauhassa. Todella pelottavaa huomata itsessä jo vuosia sitten jääneet ajatukset ja tavat satuttaa itseä. Kymmeneen vuoteen ei ole käynyt mielessäkään mikään tällainen, mutta tänään havahduin ajatukseen, jossa kuvittelin fyysisen kivun peittävän tämän kaiken muun..

Huaaaahh..

Kohti unelmia

Tällaisen visuaalisen taidonnäytteen teimme viimeisimmällä terapiakäynnillä. Ensimäisenä täytyi piirtää tikku-ukko-minä vasempaan laitaan. Sen jälkeen oikeaan laitaan täytyi kirjoittaa asioita, joita haluaisin tehdä, jos en pelkäisi.


Unelmiani siis ovat

- Ulkomaanmatka (tästä olen alkanut haaveilla itseasiassa vasta terapian aikana, kun ajatukset ovat avoimempia peloille)
- Vaellus
- Monipuolinen ruokavalio
- Moottoritiellä ajaminen
- Osittainen kasvissyönti


Seuraavaksi täytyi keskelle kirjoittaa asioita, jotka estävät toteuttamasta näitä unelmiani. Niitä taas ovat

- Pelkään lentämistä
- Pelkään allergiakohtausta
- Pelkään, että jotain pahaa tapahtuu yllättäin
- Oudoksun ja pelkään uusia makuja ja ruoan/juoman rakenteita
- Oudoksun ja pelkään korkeita paikkoja kuten tuntureita

Terapeutti sitten kysyi, miltä näyttää. No, kuten näkyy, unelmieni esteenä on iso harmaa pilvi. Sen sisällä on monta pientä asiaa, jotka ovat minulle tosia ja ihan oikeasti pelottavia. Jotta pääsen unelmiini käsiksi, minun on tuo pilvi tuhottava! Sieltä on käytävä yksitellen läpi esteet ja totuttava niihin, jotta voin toteuttaa näitä haaveita. Mutta pirulauta siinä on hommaa! Paperilla ei näytä nii isolta tai kummoiselta hommalta, mutta kun ajattelen tekeväni noita asioita, niin kauhistun!


Kotitehtäväkseni jäi kirjoittaa nuolen viereen keinot, joilla välttelen noita pelkojani. Niitä voisivat olla esimerkiksi

- En matkusta
- En aja moottoritiellä, vaikka matka moninkertaistuisi
- En syö minulle tuntemattomia ruoka-aineita, tai ruokia, joita en ole aikoihin syönyt
- Elän varoen ja jännittäen, jännittyneenä
- En syö monipuolisesti. Ruokavalioni on erittäin rajoittunutta
- En tee asioita, joista olen ennen nauttinut. En esim. nauti lapissa olosta ja samoilemisesta enkä voi kuvitella lähteväni tunturiin vaeltamaan vaikka se kuulostaa mukavalta

Kun olen nämä asiat nuolen jälkeen kirjoittanut, voidaan vetää selkeä viiva kuvaamaan sitä, kuinka pelkään lentämistä, en lennä, välttely taas vahvistaa pelkoani ja entistä voimakkaammin olen lentämättä. Pyörin siis tiukkaa ympyrää pelon ja välttelyn välillä ja tuo keltainen, pinkeillä tähdillä varustettu unelmapilvi jää kaiken elämiseni ulkopuolelle ja saavuttamattomiin.

Sanoinkin terapeutille, että käynneillä, kuten kirjaa lukiessakin saan koko ajan uusia ahaa-elämyksiä. Kun joku ne minulle näin selkeästi kertoo, huomaan, että nämähän ovat ihan päivänselviä asioita ja näinhän tämä menee. Mutta ei niitä ole itse ennen osannut näin ajatella. Tämä taas havahdutti minut siihen, että tuosta harmaasta pilvestä on päästävä eroon! (Onneksi siellä ei lue hammaslääkäriä, jonne muuten sain soitettua ja jätettyä soittopyynnön, mutta heidä soittoonsa en sitten ehtinyt vastata)

Viikonloppuna meillä on tarkoitus miehen kanssa kokeilla mitä nuo kissat sanovat toisistaan ja alkaa totuttamaan niitä yhteen, kun muutto alkaisi olla ajankohtainen, mikäli väliaikaisasunto löytyisi. Meidän muuttosuunnitelmat menivät vähän uusiksi ja joudutaankin ottamaan vähäksi aikaa joku väliaikaisratkaisu. Niitäkin tuntuu vaan olevan ihan liian vähän!

Altistus on syvältä

Toissa kerralla jouduin myöntämään, etten ole soittanut hammaslääkäriin. Asia kuvottaa niin paljon. Saa fyysisesti voimaan pahoin ja sydämen takomaan pelkästä ajatuksesta. Terapeutti oli tietysti pettynyt. Keskustelimme vielä lyhyesti aiheesta ja sain tehtäväkseni ensi kertaan mennessä soittaa. 

Tämä pelkkä soittaminen pilasi koko viikon. Tai se, että sinne täytyisi soittaa. Se pyöri mielessä ja sai pahalle mielelle vaikken asian eteen mitään vielä tehnytkään. 

Nyt terapia alkaa maistua aika kuralta. Tähän mennessä pienet, omaehtoiset altistamiset ovat tuntuneet hyvältä ja kohottaneet mielialaa. Olen tuntenut ylpeyttä ja rinta rottingilla kertonut tekemisistäni terapeutille. Mutta nyt se, kun joku muu sanelee, mitä minun täytyisi pelkojeni edessä tehdä, saa minut ärsyyntymään. Ei kiinnostaisi yhtään! Käynnillä häpeän itseäni, pelkojani sekä saamattomuuttani niin, että tekisi mieli hukkua siihen pirun sohvaan. Välillä tekisi mieli perua koko terapia ja haistattaa huilut koko touhulle. Kun elämä muutenkin on melko solmussa, ei väkisin pelkoja kohti meneminen ole helppoa eikä todellakaan mukavaa. 

Eilen oli taas käynti ja käytiin läpi pääsiäistä ja tilanteita, joissa välttelin pelkojani, tai joissa edes mietin niitä. Olimme lapissa mökillä kahdestaan miehen kanssa. Mökki on metsän keskellä ja loppumatka täytyy taittaa talvisin kelkalla. Viimeiset mökkireissut ovat olleen lähes ahdistavia, koska se tosiaan on niin kaukana kaikesta. Minulle tulee tunne, kuin olisin sielläkin jumissa ja pelkään myös jotain ikävää sattuvan, eikä apu ole lähettyvillä eikä puhelimissa välttämättä kenttää. Tämä on saanut minut vuosien ajan todella surulliseksi, koska mökki on ollut lapsuudesta asti minulle rakas paikka ja olen viettänyt siellä mummun ja papan kanssa paljon kullan arvoista aikaa. Ensimmäistä kertaa vuosiin pystyin nyt kuitenkin rentoutumaan ja oikeasti nauttimaan olosta ja hiljaisuudesta. Miehen nukkuessa aamulla pitkään, istuskelin itse nuotiolla kahvin keitossa ja kuuntelin eläinten ääniä. Havahduin ajoittain siihen, kuinka onnellinen olen ja kuinka sisälläni vallitsi rauha. 

Kotimatkalla pysähdyimme Levillä syömässä ja ihastelin laskettelurinnettä harmitellen, etten voi laskea, koska myös hiihtohissit pelottavat "jumittavuudellaan". Olen niissäkin tilanteessa, josta en pääse halutessani pois ja joudun olemaan paikoillani. Ja herranjumala, jos tuolihissi vielä joutuisi pysähtymään matkalla! Ei, ei, ei! Ehdotin miehelle, josko kävisimme autolla puolessa välissä tunturia hotellilla, että pääsisin käymään jossain korkealla katsomassa miltä tuntuu, mutta meillä oli sen verran tiukka aikataulu, ettei ehditty. 

Halusin ajaa itse osan matkasta, jotta saisin harjoitusta nopeilla rajoituksilla ajosta. Kuten terapeutti on sanonut, silmäni eivät ole tottuneet ajoon esimerkiksi 100km/h, koska en ole moottoritiellä aikoihin ajanut ja se voi jo itsessään kauhistuttaa, koska kyllähän ympäristö näyttäytyy erilaisena eri nopeuksilla. Ajaminen meni hyvin ja oikeastaan nautin siitäkin. Rovaniemellä pysähdyimme miehen ystävällä ja mies varoitti, että saatan joutua ajamaan pienen pätkän moottoritiellä, hän kun ei ollut varma, mitä kautta meidän kannattaa ajaa perille päästäksemme. Yllättävää kyllä, tämä ei nostanut paineita ollenkaan. Melkeimpä loppujen lopuksi harmitti, kun ei tarvinnutkaan sitä kautta mennä!

Kirjoittelen vielä oman päivityksensä kotitehtävästä, jonka sain. Muuten tästä tulloo liian pitkä.

Hammaslääkärikin pelottaa

Tämä kirjottelu nyt tosissaan takkuaa, enkä oikeestaan tiiä miksi. Terapian osalta kyllä tapahtuu kaiken aikaa jotain pientä, mutta ei jotenkin nyt nappaa yhtään.

Tämän viikon terapiassa käytiin läpi lääkkeet, joita en käytä. Ainoita, joita käytän on siis Thyroxin ja vasta syöty antibiootti ruusufinniin. Todella harvoin syön Buranaa ja sekin täytyy olla poretablettina, ettei tarvitse ottaa kokonaista tablettia kerralla ja odotella haittavaikutuksia ja allergiaoireita (joita siis oletan kaikesta tulevan). Samasta syystä en uskalla nykyään käydä hammaslääkärissäkään. Pelkään liikaa sitä kipua sekä puudutuslääkettä, en siis sitä itse piikkiä.

Olen lapsesta asti joutunut käymään hammaslääkärissä normaalia enemmän, koska hampaani reikiintyvät herkästi. Vaikka edellisellä kerralla kaikki reiät oltiin paikattu, oli puolen vuoden päästä jo uusia ilmaantunut. Lapsena olen syönyt normaalisti ja pessyt hampaat säännöllisesti, mutta se ei ole vaikuttanut asiaan. Nykyään paheeni on järjetön Pepsi Maxin lipitys, mikä on tietysti jo valmiiksi huonoille hampaille rääkkiä. Täysi-ikäisyyden jälkeen, kun hammaslääkärissä juoksu ei ole ollut enää väistämätön pakko, on käynnit hiljalleen hiipuneet ja lopulta loppuneet kokonaan. Edellisen kerran olen paikattavana käynyt vuonna 2010 tai 2011 eli aivan liian kauan sitten. Samanlaisen hammaslaadun omaavana terapeuttini huolestui tästä todella ja patisti minua lääkärin vastaanotolle. Tämä on kuitenkin yksi pahimmista peloistani ja jo puheenaiheena aiheuttaa ahdistusta. Terapeutti antoi tehtäväkseni selvittää, tarvitseeko kaupunkini pelkohammaslääkäriin lähetettä, vai voinko varata sinne suoraa ajan. Olen käynyt siellä ennenkin paikkaamassa hampaitani ilokaasun turvin, mutta sekin tuntuu tällä hetkellä mahdottomalta, enkä muista, kuinka vastaanotolle pääsin. Silloinen ainut pelkohammaslääkäri oli myös niin ärsyttävä, ettei hälle kyllä huvita mennä.

Enihau, koko asia ahdistaa niin paljon, etten ole soittanut. En vai yksinkertaisesti halua! Tiedän, että se on joskus tehtävä, mutta terapeutin puheet tuntuvat liian painostavilta. Jännä sinänsä, että tällaista painostavaa tunnetta ei ole tullut muiden pelkojen kanssa, joita päin olen viime aikoina mennyt. Ehkä siksi, että olen niitä omaa tahtiin kohdannut, eikä minua ole ajettu vasten tahtoani niihin tilanteisiin. Tuttavani on hammashoitajana yksityisellä vastaanotolla ja hänen työnantajansa on kuulemma todella mukava ja toiminut joskus myös pelkopotilaiden kanssa. Heillä on käytössään jotain puudutetta, jonka vaikutus on lyhyempi eikä sisällä adrenaliinia, kuten yleisesti käytetty puudute, eli voisi sopia minulle paremmin. Haluaisin hänen luonaan mennä käymään ja keskustelemaan tilanteestani, aluksi vaikka ilman tarkastustakaan, mutta nykyinen taloudellinen tilanteeni ei mitenkään päin tätä mahdollista. Hävettää maanantaina mennä taas terapiaan, kun en ole tehtävääni hoitanut. Hävettää myöntää, että tämä on minulle myös niin paha pelko, että saan tosissaan ponnistella pientenkään liikkeiden kanssa. Hammaslääkäri sanana jo nostaa karvat pystyyn! Yök!

Sovimme viime vastaanotolla myös, että joka päivä tekisin jotain pientä, mikä pelottaa. Maistaisin uutta ruokaa, kävisin töissä hississä seisoskelemassa ym.. Mitä vain, joka totuttaa aivojani ja silmiäni uusiin tilanteisiin ja ahdistus vähenisi. Tätäkään en kyllä ole tunnollisesti toteuttanut. Viikon aikana kyllä olen jotain pientä tehnyt, mutta tuntuu, ettei elämässäni tule eteen päivittäin tilanteita, joissa voisin itseäni altistaa enkä jaksa niitä väen vängällä hakea.

Tällä hetkellä olen taas vaihteeksi niin stressaantunut, etten keksi oikein mitään hyvää sanottavaa. Tämä irtisanoutumisen jälkeinen kitkutteluaika karenssin takia ei ole mennyt ihan niinkuin Strömssössä, koska elämässä yleensä tuppaa sattuun ja tapahtuun, eikä asiat tietenkään mene niinkuin on suunnitellut. Tässä ei nyt oikein tiedä miten päin olisi ja mitä elämällä alkaisi tekemään. Olen hakenut opiskelemaan ja katsellut työpaikkoja päivittäin, mutta täytyy myöntää, että olen vähän hukassa..

Ihan pieni pyyntö vaan, kiitos: Elämä, yllätä, NYT! 

Sairastelua

Kevätflunssa pääsi yllättämään ja vei kaikki voimat. Olin koko viikon pois töistä ja sängynpohja tuli hyvin tutuksi. Nyt alkaa pikkuhiljaa helpottamaan ja virtaa on kuin pienessä kylässä. Tekisi mieli tehdä kaikkea kivaa, mutta toisaalta ei ole mitään mitä tehdä. Mieskin on sairastellut, mutta saimme pikkuhiljaa viikon aikana tehtyä minulle kenkätelineen ja yrttitelineen vaihtolavoista. Niistä tuli todella kivat, ollaan hyvä tiimi! ♥

Jouduin perumaan terapiankin sairastelun takia, eli sieltä ei ole nyt kerrottavaa, mutta olen huomannut itsestäni piirteen, jota ei ole aikoihin näkynyt; olen ruoan kanssa itsevarmempi. En epäile kaikkea niin voimakkaasti kuin ennen ja oikein palan halusta maistaa uusia ruokia. Eilen esimerkiksi olin ystäväni luona viettämässä iltaa ja teimme yhdessä ruokaa. Ystäväni halusivat tehdä gratiinia, johon käytettiin useita eri vihanneksia ja valmis ruoka tuoksui huumaavalle! Maistoin sekä kukkakaalia että parsakaalia. Kumpikaan ei ollut mitään varsinaista herkkua, mutta ei pahaakaan. Myös mausteiden kanssa olen ollut ennakkoluulottomampi. Ei mitään suurta läpimurtoa vielä, mutta hitaasti hyvä tulee!

Ihanan keväiset ilmat, harmi, kun en ole päässyt kunnolla ulkoilemaan. Nyt nautin rauhallisesta viikonlopusta, kun mies on reissussa ja kissat nauttivat nukkuen auringon lämmittämistä kohdista lattialla.

Kuinka kävi moottoritiellä?

Vanhat ystävät tarvitsivat eilen illalla kyytiä muutaman kymmenen kilometrin päähän. Tottakai voin viedä! Ollaan vaan perillä ehkä ens viikolla, koska moottoritielle ei mennä. Eihän he ollut muistaneet ja sain tästä leikkimielistä kuittailua. Menomatka kierreltiin pidemmän kautta. Takaisin tullessa kerroin mielessäni miettiväni, mikä ramppien väli olisi lyhyin, jos kokeilisin. Miespuolinen ystävä sanoi seuraavan rampin olevan hyvä väli, matka olisi tosi lyhyt. En ollut koskaan nähnyt hänestä tällaista puolta ja olin ihan ihmeissäni. Hän rohkaisi minua ja sanoi toisen ystäväni kanssa olevansa tukenani, eikä olevan mitään hätää. Ihanaa pojat! ♥
Rampille käännyttäessä nauroin olevani kuin autokoulussa; "nyt vähän enemmän kaasua, hyvin menee, vaihda vaihdetta, kaasua vaan, kato, ei tuu ketään, voit ajaa vähän hitaampa kuin muut, jos pelottaa.." Ja siellä sitä oltiin, hitto vie! Eihän siellä tosiaan ollut keskellä yötä ketään, joten pystyin rauhassa tutustelemaan tähän uuteen tuttavuuteeni. Ajatuksena oli alunperin ajaa se yksi rampin väli, mutta mentiinkin varmaan viisi! Vänkärinä ollut ystävä kertoi koko ajan faktoja moottoritiellä ajamisesta, mitkä tietysti tiesin, mutta kuuntelin korva tarkkana, koska se rentoutti ja olin niin kummissani, että yrmy rekkakuski tässä minulle kertoilee rauhassa, miksei kannata pelätä. Nämä lauseetkin on ihan sekavat, en osaa jäsennellä ajatuksia kunnolla, kun olen niin ihmeissäni edelleen. Noustiin lähellä keskustaa olevasta rampista pois, koska toinen näistä herroista oli aikeissa jäädä sinne. Mieli kuitenkin muuttui ja olisimme voineet jatkaa moottoritietä vielä pidemmälle. Suunnittelin meneväni vanhaa maantietä kotiin, mutta pojat kehoittivat menemään takaisin moottoritielle, että saisin harjoitusta. Eihän mun ois tarvinnut mennä kun näiden kahden terapiaan, kun tietävät saman kuin terapeuttini, harjoitus tekee mestarin! Niinpä me palattiin motarille ja ajeltiin taas suunnitelmista poiketen monta ramppia pidemmälle. Aivan kreisiä!

Täytyy sanoa, että paniikkituntemuksia tuli vain kerran. Muutaman raskaamman sydämenlyönnin tunsin aina kun ohitimme edellisen rampin, kun mieleen pulpahti vanha ajatus, että seuraavalle on taas pitkä matka, eikä ennen sitä pääse pois. Mutta nämä kaksi kyllä saivat oloni niin rennoksi, että nämä höpöajatukset unohtuivat heti. Pois noustessa vänkäri kysyi oliko kokemus paha, johon vastasin, ettei nyt ollut, kun tie oli tyhjä ja sain omassa rauhassa ajella, että päivällä voi olla eri asia ajaa. Johon ystäväni sanoi viisaasti "sama paikka se on päivälläkin, kun siellä on muitakin autoilijoita!" Niimpä!

Kiitos taas ystävät! ♥ Ilman heitä olisi tämä matka paljon vaikeampi kulkea. Todella moni on pelkojani ihmetellyt, mutta etenkään ystävistä kukaan ei ole niille koskaan nauranut, monet ovat halunneet myös auttaa ja ajaa kanssani, mutta sillon tilanne ei ole ollut itselleni sopivantuntuinen. Toivottavasti voin joskus itse antaa myös takaisin yhtä paljon, kun olen itse ystäviltäni saanut! Lavjuu! ♥

Minä vs. kevytmoottoritie

Ja minä voitin!!

Maanantaina olin menossa ystävälle kylään, olin jo viikonloppuna ihan innoissani, enkä millään ois malttanut oottaa. Ei käynyt mielen vieressäkään, että sinnehän ei pääse kuin kevytmoottoritietä, eli tietä, joka näyttää moottoritieltä, mutta rajoitus on 80km/h ja tämä pätkä on vain lyhyen matkaa. Olen kerran aiemmin mennyt sinne suunnalle autokoulun yhteydessä ja silloin katsoin reitin kartalta, joka kiemurteli asuinalueen läpi ja välillä syrjäisiä metsäteitä ja siis tosi paljon pidemmän kautta, kun tämä suora, nopea tie. Otin navigaattorin esiin ja lähdin suunnistamaan. Jo ennen tätä tietä soimasin itseäni, kun en voi sitä ajaa, se kun olisi huomattavasti nopeampi reitti. Puhelimessa oli akku vähissä, enkä ehtinyt kuin puoleen väliin, kun se sitten loppui ja olin oman muistini varassa reitin kanssa. Enkä tietenkään sitä loppuun asti muistanut. Vaihtoehdoksi jäi mennä tälle pelottavalle tielle tai palata kotiin ja keksiä selitys miksen tullut. Keräsin rohkeuteni ja tsemppasin itseäni. Pelko hiipi persuksiin, mutta yritin pitää mielen rauhallisena ja terapeutin sanat mielessä. Hengittelin syvään ja tuhisin välillä, eli puhalsin ilmat voimakkaasti keuhkoista ulos, kuten mulle on opetettu. Vilkku oikealle ja kohti ramppia. JUMALAUTA!! Tässä sitä mennään!! Onneksi oli tosi hiljaista vaikka olin liikenteessä neljän jälkeen. Posottelin menemään tuulettimet kylmällä ja ikkunat auki. Huh, ei ollutkaan kun tämä ramppi ennen kuin tie kapenee jälleen normaaliksi maantieksi. JEEE!! Mikä fiilis! Nohevana ajelin perille, niinkuin tämä ois mulle arkipäivää ja olisin tehnyt suurenkin urotyön. Kehuin kovasti itseäni ja perillä kerroin ylpeänä ystävälleni tämän tarinan.

Paluumatkalla vaihtoehtoja oli jälleen tasan kaksi. Jäädä sinne tai ajaa tätä tietä pois. Toinen ystävä oli myös tullut käymään ja lähdimme yhtä matkaa, ajoin hänen perässään. Normaalilta tieltä tälle moottoritien näköiselle vaihtuessa sydän hypähteli. Se on jännä, miten mieli reagoi heti näkemäänsä vaikka vauhti ja maisemat olivat samat kuin hetkeä aiemmin. Kaide välissä ja kaksi vierekkäistä kaistaa muistuttavat moottoritietä ja aivot lyövät heti lukkoon ja yrittävät saada paniikkiajatuksia päälle. Sain pidettyä ajatukset kurissa ja lupasin itselleni poistua heti seuraavasta rampista, mikäli olo menee liian huonoksi. Mutta niin sitä jatkettiin matkaa aina rampilta seuraavalle ja tien päättyessä mietin jo oikaisemista moottorietien kautta kotiin, mutta siinä olisi ollut jo liikaa yhdelle päivälle. Olin niiiin ylpeä! Täytyi laittaa äidillekin viesti, mitä tuli tehtyä. Ihan huikeeta! Vaikka pahalta tuntuu, niin näin se terapia tehoaa. Terapeutti ei voi mun päätä eikä pelkoja tuosta vaan kääntää, vaan mun on itse ne tilanteet kohdattava. Mutta sieltä saan erittäin hyviä oivalluksia ja ymmärrystä tämän oman pään toimintaan ja olen oppinut ymmärtämään, että ajatukset ovat ajatuksia, pelot ovat ajatuksia, mutta ajatukset eivät ole minä. Minä olen irrallinen näistä ajatuksista ja voin toimia eri tavalla kuin ajatukseni minua yrittävät saada toimimaan. Kyllä tämä vielä tästä! Aivan huippufiilis!

Tiistaina oli taas terapia, mutta ei kummempaa kirjoitettavaa. Käytiin läpi ruokia, joita en voi syödä. Kotitehtävänä oli ollut kirjoittaa lista kaikesta mitä en syö. Terapeutti ehdotti, että voisi tulevilla kerroilla ottaa omia hedelmiään ja tuoda ne esimerkiksi vain samaan huoneeseen tai minun viereeni sohvalle, eikä niihin tarvitse edes koskea. Joku kerta voisin niitä maistella. Tuntuu huvittavalta ajatukselta. Ei pelkoni ihan noin pahoja ole. Mutta ehkä niin voisi aloittaa? Jos nämä ajatukset taas pikkuhiljaa kääntyisivät ja kohta houkutus olisikin niin kova, että ilman pelkojen miettimistä nappaisinkin palan ja söisin nautinnolla, pitkästä aikaa. Mmmm.. Omenaa.. Katsotaan.

Nyt täytyy lähteä suihkuun lämmittelemään. Flunssa yrittää tulla kyläilemään. Istun sohvalla viltin alla collarit jalassa, huppari päällä ja huppu päässä. Palelee, hrr.. Onneksi tulee viikonloppu!

Puhdas paha olo / likainen paha olo

= luonnollinen stressi / kamppailustressi. "Joustava mieli- kirjassa käsitellään sitä, miten stressin käsittely voi pahentaa stressiä. Tarkoituksena on oppia tunnistamaan, miten eroavat toisistaan luonnollinen stressi ja siihen liittyvä lisästressi, jonka saavat aikaan ei-toimivat hallintakeinot. Haitallisten ratkaisuyritysten tuottamaa lisästressiä ja kamppailua luonnollisen stressin kanssa kutsutaan kamppailustressiksi."

Kirjassa siis aletaan alkuun käymään läpi näitä stressinhallintakeinoja, jotka monesti ovat toimimattomia ja aiheuttavat vahingossa vain lisää stressiä. Kirja on aika raskaslukuinen, koska siinä puhutaan yleisesti stressistä, mutta minulla esimerkiksi tämä "stressi" on pelkotilanteet. Täytyy siis koko ajan soveltaa lukemaansa omiin kokemuksiin ja tavallaan muokata luettua. Tämä luku oli monimutkainen, mutta kun asiasta sai kiinni, on pointti hyvin selkeä ja käy järkeen. Tämä huono tapa, eli kamppailustressi on melko helppo huomata itsestä, mutta sitä on hidasta muokata, eli vaikka huomaan sitä itsessäni, se pääsee silti usein yllättämään.

"Olemme oppineet, että jos meillä on jokin ongelma, se pitää ratkaista. Jos jokin asia ei miellytä, voimme joko poistaa sen tai vältellä sitä. Kun haluat muuttaa asuntosi sisustusta, voit tehdä niin. Jos teet työtä, josta et saa lainkaan tyydytystä, voit alkaa etsiä uutta työpaikkaa. Niihin sinulla on vaikutusvaltaa.
Sama ei kuitenkaan onnistu tunteiden kanssa. Kun yrität kaikin keinoin vältellä jotakin tiettyä epämiellyttävää ajatusta, muistoa tai tunnetta, huomaat, että se on vaikeaa. Kokeile vaikka olla puoli minuuttia ajattelematta valkoista elefanttia."

Onnistuiko olla ajattelamatta? Niimpä.. Ei muuten ole helppoa olla ajattelematta pelkoja, kun niitä on PALJON ja ne esiintyvät ihan arkisissa asioissa. Autolla ajossa, syönnissä, työpaikan valinnassa, kerrostalossa, ostoskeskuksissa.. En jaksa koko pitkää kappaletta lainata, joten seuraava kirjan vertauskuva "Ihminen kuopassa" on kerrottu omin sanoin:

Kuljet niityllä, joka on täynnä kuoppia, joihin voit pudota (=stressaavia tilanteita, pelkoja, uupumusta..). Silmäsi ovat sidotut, etkä näe mihin kävelet. Väistämättä putoat johonkin kuopista ja vaistomaisesti alat pyrkiä sieltä ylös (=pois stressaavasta/pelottavasta tilanteesta). Selässäsi on reppu, jossa on erilaisia työkaluja (=keinoja päästä stressaavasta/pelottavasta tilanteesta pois), otat ensimmäisenä lapion. Alat kaivaa tietä ulos ja kohta oletkin entistä syvemmällä. Lopetat, ja otat käyttöön seuraavan työkalun. Kokeilet myönteisen ajattelun kirjaa, etkä päässyt senkään avulla ylös. Seuraavaksi kokeilet viisaita neuvoja ystäviltä ja perheeltä "kyllä se siitä", "ole reipas poika ja nouse sieltä kuopasta nyt heti!", "tsemppiä!" jne.. Lääkäri voi heittää kuoppaan lääkepurkin, eikä reuna häämötä yhtään lähempänä. Moitit itseäsi, koska et yritä tarpeeksi. Yrität vielä kaivaa ja huomaat, että kuoppa edelleen vain syvenee. Syytät itseäsi, koska putosit sinne, etkä pääse pois. Olisiko hyvä lopettaa kaivaminen ja pysähtyä siihen?

Ah, mikä ahaa-elämys! Jos ollaan pohjalla niin siellä sitten kans ollaan. Turha sieltä on yrittää pyristellä pois, koska se vaan pahentaa tilannetta.

"Tyypillisiä lapiointiin verrattavia stressin käsittelyn keinoja on niiden tilanteiden välttely, jotka voivat tuottaa epämiellyttäviä tunteita. Voit yrittää pakottaa itsesi tuntemaan positiivisia tunteita, ajattelemaan myönteisesti ja muistelemaan vain miellyttäviä muistoja. Vaikka se auttaa hetkellisesti, kuoppa syvenee."

Oh really? Miten niin mun elämä on muka rajoittunutta, jos voin niukin naukin odotella liikennevaloissa tai juoda tuoremehua tilkka kerrallaan? Oon ehkä joskus saattanut vältellä näitä pelkotilanteita. Ja miksiköhän en muista mitään? Ehkä, koska oon keskittyny hyviin, mukaviin muistoihin ja ne huonot painanut taka-alalle. Ja huonoja näyttäs olevan sen verran, ettei oo jäänyt paljon muisteltavaa..

"Paha olo on luonnollinen ja tarkoituksenmukainen tapa reagoida ylikuormitukseen. Sitä kutsutaan luonnolliseksi stressiksi. Elämä tuottaa sitä yllin kyllin.
Monet käsittelevät luonnollista stressiä niin, että pahan olon määrä ei suinkaan pitkällä aikavälillä helpota, vaan päinvastoin, tuottaa kärsimystä. Sitä kutsutaan kamppailustressiksi. Se tarkoittaa sitä tuskaa, jonka kamppailu ja yritykset kontrolloida luonnollista stressiä ja pahaa oloa tuottavat."

Tämä kamppailustressi siis alkaa kasvaa, kun joku tilanne tuottaa epämiellyttäviä ajatuksia ja tunteita. Esimerkiksi omassa elämässäni en ole saanut tarpeeksi kehuja ja olen tullut välillä haukutuksi tai moitituksi. Luonnollisestikin näistä tilanteista on tullut paha mieli ja ne on herättänyt negatiivisia tunteita, mutta näitä asioita ei mieleni ole osannut käsitellä oikein, vaan olen uskotellut itselleni, että moitteet ja haukut määrittelevät minut. Olen laiska, saamaton, tyhmä, arvotonkin..

Viimeisimmät kotitehtävät ovat siis liittyneet tähän luonnolliseen stressiin ja kamppailutstressiin ja minun on täytynyt oppia eriyttämään ne toisistaan. Esimerkkeinä olen käyttänyt mm. moottoritiellä ajoa ja entistä työtilannetta. Pikaisesti kerron toisen. Eli töihin mennessä katson sen päivän tehtävälistaa ja se on loputon. Se on myös asiakkaille epäinhimillinen. Tilanne on stressaava. Tulee tunne, etten ehdi tehdä kaikkea eikä työnjälkeeni olla tyytyväisiä. Jos en olisi tällainen kamppailustressailija, tilanne loppuisi tähän ja toteaisin, että jostain on aloitettava ja tehtävä homma kerrallaan ja alkaisin töihin. Mutta koska olen, ajatukseni menevät vielä pidemmälle ja lietson mielessäni tilanteen vielä pahemmaksi. Syke nousee ja hengitys saattaa aavistuksen tiheytyä. Ajattelen, etten ikinä selviä töistäni, miksi olen niin hidas, eiväthän muutkaan valita eikä muilla näytä olevan yhtään kiire.. Mieli on jo valmiiksi maassa, koska tosiasia on, että lista on pitkä, eikä asialle mahda mitään. Mutta miksi pitää vielä itse tehdä tilanteesta itselleni raskaampi?? Sasse.. Näistä itseäni kritisoivista ja turhasta ruoskimisesta täytyisi päästä ja on hyvä, että näitä ajatuksia olen jo oppinut eriyttämään. Pitkä tie onkin sitten se, että käytännössä toimisi eikä näitä ruoskimisia ehtisi edes tulla.

Taidan huomenna vielä kirjoitella tähän perään toisen tilanteen, mutta nyt en enää jaksa. Sänky taas kutsuu, jotta aamuherääminen ei olisi niin vaikeaa.

Downshiftausta

Tein just terapian kotitehtävän ja sitä kautta muistin koko blogin olemassaolon. Mulla ei terapiassa oo tapahtunu oikeastaan mitään ihmeellistä, tai tuntuu ettei mitää mainitsemisen arvosta, niin ei oo tullut kirjoteltua. Jotain varmaan täytyy laittaa kuitenkin muistiin..

Kirjan lukeminen... Etenee, hitaasti, mutta varmasti. En ole vielä kamalan pitkällä, mutta oon jo ihan hurahtanut! Mielenkiintoista huomata, kuinka helppo omia ajattelumalleja ja ajatusmaailmaa on muokata, kun mieli on sille avoin. Joissakin elämänvaiheissa tämä ei ehkä olisi onnistunut, mutta nyt tuntuu olevan sopiva aika. Olen oppinut mielenliikkeistä todella paljon, ja palaset loksahtelevat paikalleen. Täytyy varmaan kuitenkin myöhemmin vielä lukea kirja uudelleen, kun ensimmäisellä kerralla tulee ihan älyttömän paljon uutta tietoa.

Pelot... Näitä ollaan tosi vähän konkreettisesti käyty läpi. Kotitehtävien kautta ollaan joitakin mietitty, mutta oikeastaan vain siksi, että tehtävät ovat liittyneet stressaaviin tilanteisiin ja pelottavia tilanteita olen käyttänyt esimerkkeinä.

Kotitehtävät... On ollu ihan mielenkiintosia ja ajatuksia herätteleviä, mutta ärsyttää miettiä edellistä työpaikkaa. Tosiaan tehtävät on liittynyt paljon stressinhallintaan ja keinoihin, joilla stressiä käsittelen ja entisestä työpaikasta jos mistä näitä tilanteita löytyi. Ja mulla huonoja keinoja sietää ja käsitellä niitä.

Elämä muuten on aika leppoista tällä hetkellä. Ja mää nautin!! Aloitin viime tiistaina uudessa työpaikassa osapäivätyössä. Käyn aamuisin töissä ja iltapäivät on aikaa touhuta omiani. Työ on rentoa ja rauhallista. Oma kiireensä tottakai, mutta ei mitään verrattuna edelliseen. Tämän tilanteen on mahdollistanut mieheni, jolle ihan superiso kiitos! ♥ Tällaisena en tietenkään loputtomiin elämääni voi jatkaa ja muiden siivellä elää, mutta olen onnellinen, että minulla oli mahdollisuus hypätä ikävästä oravanpyörästä pois ja vetää vähän henkeä, ennen kuin aloitan taas täysipäiväisen työn. Ihan niinkuin niitä kasvaisi, joka oksalla.. Muuttoa suunnitellaan yhdessä ja haaveillaan, millaiseksi uusi koti laitetaan. Ihanaa!

Laihdutusprojekti etenee myös varmalla hitaalla mallillaan. Olen alkanut käydä kuntosalilla painoja heiluttelemassa ja se tuntuu mukavalta vaihtelulta. Tavoitteellista mun pyristely ei todellakaan ole, mutta olisi kiva kiinteytyä vähän. Haluaisin myös harjoitella kestävyysjuoksua, jotta kesällä voisi juosta ihan oikeita juoksulenkkejä. Hah, kestävyysjuoksua.. Melkoista kestävyyttä vaatii se puolen tunnin hölkyttely, mitä jaksan. Mutta eilen sain kommenttia kahdelta eri ihmiseltä, että olen hoikistunut! Jiihaaa! Jotain on siis tehty oikein, vaikka paino ei enää oikeastaan ole tippunutkaan.

Huomenna on taas terapia. Odotan kovasti, tykkään käydä siellä, koska terapeutti on hauska ja tällä hetkellä aiheet aika kevyitä. Kyllähän sitä varmasti ehtii vielä vaikeita asioita käsitellä v*tutukseen asti. Mutta nyt täytyy kömpiä nukkumaan, ei oo aikaset aamuherätykset mua varten..

Pyöröovi

Viime kerralla, tai sitä edellisellä, tai joskus, oli terapiassa puhetta, ettei minun tarvitse mennä vielä hetkeen moottoritielle. Minkä luvan sainkaan vältellä sitä vielä lisää! Sanoin kuitenkin, että välillä on kuitenkin tehnyt mieli kokeilla, miltä se tuntuisi ja ollut kovin varma olo. En kuitenkaan ole uskaltanut mennä kokeilemaan. Terapeutti pyörsikin puheensa ja sanoi, että, jos itsestäni tuntuu, kannattaa välillä ajaakin itseään pelottaviin tilanteisiin. Ja tänään sen tein! Boomshakalaka!

No en ihan moottoritielle vielä, mutta kauppareissulla käytin pyöröovea! Kauppaan mennessä ajattelin kokeilla ja itsevarmoin askelin harpoin kohti pyörivää helvettiä. Kävelin ovien eteen ja käännyin nöyränä takaisin ja tavallisia ovia kohti.

Kaupasta tullessa ajattelin, että pakko sekin on joskus tehdä ja mun on pakko päästä näissä peloissa joskus eteenpäin! Urheiluseuran pojat jakoi ovien edessä ilmaislehtiä. Kävelin heidän ohitseen, kuin tämä olisi minulle arkipäivää. Astuin pyöröovien sisään. Katsoin ikkunoiden läpi ulos. Paniikkioireet alkoi ilmaantua pikkuhiljaa, ja hetkeä aiemmin ajateltuani ovien pyörivän hirveän nopeaa, nyt tuntuikin ikuisuudelta päästä eteenpäin. Hengitys alkoi tiheytyä enkä kyllä rehellisesti sanottuna ehtinyt ajatella oliko suu kiinni vai auki ja miten hengittelin. Tuntui, että pakko päästä äkkiä tilanteesta pois. Katsoin jo taakseni, että lähden sieltä mistä tulinkin, mutta en kerta kaikkiaan kehdannut! Mitä ne pojatkin ois ajatellu.. Sehän se on kaikista olennaisinta! Sitten ovet jo olivatkin niin raollaan, että pääsin etukautta ulos. Kehuin itseäni niiiiin paljon, oikein liioitellun paljon! Olen saanut ohjeekseni kehua itseäni pelkotilanteesta päästyäni, kun yleensä loppuun iskee itseni moittiminen, miksi olen näin outo ja epänormaali ja rajoittunut..

Huomenna on taas terapia. Saas nähdä, mitä tehdään. Kotitehtäväksi sain kaavakkeen, jossa täytyi miettiä omia stressitilanteita ja niissä ilmeneviä ajatuksia ja fyysisiä oireita. Valitsin aiheiksi yhden stressitilanteen menneessä työpaikassa ja yhden pelkotilanteen.

Huomenna hoitokoirakin lähtee uuteen kotiin. Onneksi löyty taas aivan ihana koti ja voin luottavaisin mielin päästää lähtemään! Onnellista elämää Luca ♥

Se tunne, kun sulla on hyvä olla

Ja nyt mulla on se tunne. Olo on kevyt, levollinen ja tyyni. Elämä heitti, tai minä pistin se heittämään kuperkeikkaa ja vaikka kaikki onkin tällä hetkellä epävarmalla pohjalla, on mulla silti luottavainen olo tulevaa kohtaan.

Irtisanoin itteni viime viikolla, viimeinen työpäivä oli perjantaina. Kivi ja sata kiloa kaikkea muuta painavaa tippu sydämeltä sinä samaisena päivänä. Näin on oikein. Tunnen sen sisimmissäni. Tämä on oikea suunta ja jotain hyvää odottaa edessäpäin.

Minulle tuli Esyn kautta koiranpentu hoitoon pari viikkoa sitten ja sen koulutukseen on mennyt oikeastaan kaikki aika ja kaikki hermot. Mutta ihana huomata, että siitä huolimatta sisimmissäni on rauha. Stressi ja hermostuneisuus johtuu selkeästi tästä koirasta ja ne tunteet on siedettävissä. Ja mussa on ylipäätään energiaa, mikä tuntuu uskomattomalta! Vaikka koiranpentu vie unet ja pakottaa lenkille monta kertaa päivässä, jaksan touhuta ja hoitaa kaikki rästiin jääneet kotityöt. Olo on kaikin puolin mahtava!

Miehen kanssa suunnitellaan yhteenmuuttoa ja se on edessä näillä näkymin huhtikuussa. En malta odottaa! ♥ Vaikka ollaan ennenkin asuttu yhdessä, tämä tuleva muutto tuo tullessaan niin paljon uutta ja yhteisten haaveiden toteutumista, että samalla aikaa olen peloissani. Mutta peloissani hyvällä tavalla. Tänään käytiin katsomassa tarpeita remonttiin ja mietittiin yhteistä linjaa sistustukseen ja muihin isoihin linjoihin. Meidän kodista tulee ihana! Lottovoittajan ois tosin huomattavasti helpompi hymyillä ja remonttia toteutetaankin pienellä ja hitaanpuoleisella budjetilla. Tehdään silloin kun on varaa, ja on alennusmyynneistä tarpeita kerätty. Perjantaina lähdetään tapettiostoksille, apuaaaa!!!

Terapiasta ei ole paljon kirjoitettavaa. Siellä olen edelleen viikottain käynyt, mutta 45minuuttia hurahtaa ohi niin hurjan nopeaa, että ei me siellä paljoa yhdellä istunnolla edetä. Pari viime kertaa ollaan käyty läpi tunnelukko-testin tuloksia, eikä niistä ole oikein mitään sanottavaa. Terapeutti on kysellyt millaisissa tilanteissa olen tunnelukkoihini törmännyt, eli jos esim. tunnelukko on ollut kaltoinkohtelu, millaisissa tilanteissa olen kokenut tulleeni kaltoinkohdelluksi. Näihin ei ole kuitenkaan sen kummemmin syvennytty, niin en jaksa jokaista kokemustani tänne kirjata. Joustava mieli-kirjaa olen pikkuhiljaa lueskellut ja voisin joku päivä kirjoittaa ihan omana aiheenaan vähän oppimastani.

Taustalla soi taas Musical therapy, eläimet nukkuu jokainen omissa sopissaan tyytyväisinä ja huomenna odottaa yksi keikkatyö. Rakastan mun elämää tällä hetkellä vaikkei se kovin vakaalla pohjalla olekaan! Mulla on hyvä nyt. Kumpa tämä tunne jatkuisi pitkään!

Viime kerran kotitehtävä. Ei lisättävää.

Pelkovartti hidastettuna

Tosiaan. Oon ihan kanttuvei. Tuntuu ettei tätäkään jaksais kirjottaa, mutta pakko, että saan tätä itteäni varten päivitettyä. En taas kohta muuten muista, mitä ollaan terapiassa käsitelty.

Viimeksi siis käytiin läpi tuota pelkovarttia ja tunnelukko-testiä. Tunnelukosta ei ollut paljon puhuttavaa, kun ehdittiin siihen paneutua vasta niin loppuajasta. Sanoi terapeutti vaan, ettei vastaukset häntä yllätä. Pelkovartti oli taas sitä varten, että ajattelemalla pelkoja tarpeeksi, usein ja tarpeeksi kauan, aivot niinsanotusti kyllästyvät pelkäämään. Aivot täytyy väsyttää pelkäämään tilanteita, joita kartan. Kun pelkoja tarpeeksi paljon ajattelee, aivot eivät jaksa enää pelätä, koska ei ole mitään pelättävää. Sen kyllä huomasin jo heti ensimmäisessä tehtävässä, kun ajattelin kerrostaloon menoa. Koska se pelko ei enää ole niin paha, mietin jossain kohtaa, että en jaksa ajatella edes tätä, kun ei ole edes pelottavaa. Mutta kuten huomasi, mitä pahempiin paikkoihin itseni ajatuksissani ajoin, sitä enemmän pelkäsin. Uudeksi tehtäväksi sain sitten miettiä näitä jo miettimiäni pelkoja, mutta hidastettuna. Tämä tuntuu todella vaivalloiselta aloittaa, koska olen ihan puhki. Tuntuu, etten silmiäni jaksa pitää auki.

Ööö.. Kerrostalo, 5.krs. Kävelen portaat ylös hitaasti. Portaissa ehtii katsella maisemia kauemmin (=kerätä pelkoa). Pääsen ylös, soitan ovikelloa ja laitan avaimen lukkoon oikein hitaasti. Käsi tärisee. Riisun eteiseen vaatetta ja kävelen hitain, raskain askelin peremmälle asuntoon. Hengitys on rauhallinen. Makuuhuoneesta vilkaisen maisemia ja matalalla, hidastetulla äänellä toivotan hyvää huomenta. Myös asiakas on kovin tahmea liikkeissään. Laitan puuron tulelle. Jokainen pulpahdus on korostetun oloinen. PuuuuuLPS ja erotan jokaisen pärskähtävän pisaran, mitä kuplasta lennähtää. Tilanteen ajattelu on vaikeaa. En malttaisi odottaa, että pääsen loppuun. Monta kohtaa vielä käymättä läpi. Petaan sängyn. Päiväpeitettä levittäessä erotan pölyhiukkasten laskeutumisenkin. Joudun kiertämään sänkyä moneen kertaan edes takaisin, kun päiväpite ei asetu kunnolla. Siirryn edelleen hitain askelin keittiöön tarjoilemaan puuron. Itsellenikin tulee nälkä, kun kunnolla hautunut kaurapuuro tuoksuu nenääni. Tiskaan lopuksi astiat ja puen vaatteet päälleni. Lähteissäni keskustelemme vielä kirpputorilta löytyneistä vaatteistani kuten aina. En ole ehtinyt miettiä pelkojani. Alaspäin mennessä portaat ovat taas helpotus, vaikka nyt ne kuljenkin normaalia hitaammin.

Harjoitusta tehdessä en hermostunut. Sekä keho että hengitys pysyi tasaisena. Ainoa ongelma oli keskittyä tehtävän tekemiseen vieläpä hidastettuna. Normaalistikin on hankala tällaisiin rauhoittua ja keskittyä, mutta hidastettuna se oli kyllä vielä vaikeampaa!

Tänään työterveyslääkärin kanssa keskustelimme korvaavan työn löytämisestä, mutta sitähän ei noin vain löydykään. Ehdimme jo soitella ylemmälle taholle, josta kerrottiin, että on useampi minua ennen, joille täytyisi työtä löytää. Tilanne vaan tuntuu itsestäni lohduttomalta. Olisin täysin valmis jättämään nykyisen työni ja siirtymään elämässä eteenpäin ja kohti stressittömämpää tulevaisuutta, mutta kun ei ole yksinkertaisesti paikkaa mihin mennä. Juuri sain onneksi yhden työhakemuksen tehtyä ja aiemmin päivällä yhden oppisopimuspaikkakyselyn lähetettyä. Nyt vain sormet ja varpaat ristiin, että jostain suunnasta tärppäisi!

Iltasaduksi täytyy vielä jatkaa lukemaan tuota Joustava mieli-kirjaa. En ole paljon alkusivuja pidemmälle päässyt, mutta terapian kannalta olisi tärkeä saada kirja kunnolla alulle. Tuntuu vain, että työt uuvuttavat minut niin, että kaikki muu elämä on yhtä sumua ja eteenpäin tarpomista. Viime viikolla ostin salikortin, jospa sinne riittäisi virta ja sieltä vastaavasti saisi sitä virtaa, jotta jaksaa tätä ankeutta. Plöäh.. Life's a bitch!

Makumatkalla

Tein rahka-banaani-mango-appelsiinimehu-smoothien. Syön sitä teelusikallinen kerrallaan. Mangon ja appelsiinimehun takia. Eipä oliskaan ollut nälkä..

Itkettää. Itkettää ihan helvetisti.
Niin mustia ajatuksia, että säikähdin niitä itsekin.
En tiiä, mistä tämä järkyttävä väsymys taas tuli.
En jaksa edes kirjoittaa eilisestä terapiasta. En jaksa ajatella sitä enkä mitään muutakaan.
Huomenna meen taas työterveyteen.