Pakko laittaa heti fiiliksiä ylös ennen ku ne laantuu ja normalisoituu. Soiteltiin eilen kummitädin kanssa ja hän kerto, ettei oo ollu tekemisissä myöskään isän kanssa vuosiin, eikä siis tiedä viimeisimpiä kuulumisia. Otti minut ja asian kuitenki tosi lämpimästi vastaan ja lupasi ehdottomasti auttaa tässä. Oli iloinen, että otin yhteyttä. Aikoi jo seuraavana päivänä soitella isälle ja sitten mulle. Yritin vähän jarrutella, mutta ei hänkään malttanu odottaa :D Tuli tosi huojentunut olo vaikka samaan aikaan jännitti ihan järjettömästi ja tajusin, että tää täytyy nyt viedä loppuun asti eikä enää voi perääntyä. Hittovie!!

Aamulla herätessä ensimmäisiä asioita mielessä oli, että tänään saan sen puhelun. Tuntui toisaalta, etten halua vastata. Varmaan siksi, että tässäkin väsyttää voimakkaat tunteet ja tutustuminen yleensä. En jaksaisi tuntea näin paljon. Puuduttavaa.

Puhelu tuli äsken. Meinasin jo, että soitan myöhemmin takaisin, mutta omatunto ei kuitenkaan antanut jättää vastaamatta. Kummitäti sanoi soittaneensa isälle. Isäkin oli ollut hyvillään, että haluan ottaa yhteyttä. Haluaa kuulemma nähdä. On kuulemma miettinyt mua aina. Aina ajatellut, että haluaisi nähdä. Oli sanonut kummitädille että "sano sille lapselle, että soittaa!". AAAAAaaaa!!!! Tosi sekavat tunteet!

Samaan aikaan rintaa puristaa ja tekisi edelleen mieli antaa asian olla ja samalla huojentunut ja onnellinen tunne. Tätä oon koko aikuisiän halunnut, mutten ole uskaltanu asian eteen mitään tehdä. Ja nyt se on tässä.

Isoäidillä on ensi viikolla kuulemma 80-vuotissyntymäpäivä ja kummitäti sanoi, että siellä voisi piipahtaa. Voi vitsi! Olisi varmaan tälle mummolle tosi hieno syntymäpäivälahja, kun on itse sillon pari vuotta sitten toivonut tapaamista. Mutta onhan se jumalauta pelottavaa! Muutamassa päivässä koko höykkyytys käytävänä läpi.

Kummitäti varoitteli kuitenkin parista asiasta, minkä takia kannattaa tutustua pienellä varauksella, eikä odottaa välttämättä kovin suuria. Nämä asiat oli itselleni pieniä tämän kokonaisuuden rinnalla. Mikäli tästä ei loppuelämän kestävää läheistä ihmissuhdetta synny, olen kuitenkin tämän kortin nähnyt ja tiedän juureni. Olen ottanut selvää isosta asiasta, joka on koko elämän vaivannut. Päättyi tämä miten vaan, olen ylpeä itsestäni, että olen tämän kuitenkin tehnyt.

Ja iso kiitos kuuluu tässäkin asiassa terapeutille. Mikäli hän ei mua eteenpäin potkis, pyörittelisin monia asioita vaan mielessäni ja "pitäisi, pitäisi, pitäisi..", eikä mitään kuitenkaan tapahtuisi. Edelleen, onneksi olen terapiaan lähtenyt mukaan!

Tulipa pitkä teksti, vaikka piti ihan vaan päälimmäiset tunteet laittaa ylös. Seuraavaksi täytys näpyttää numero puhelimeen ja antaa hälyttää. Taidan kerätä vielä vähän rohkeutta..