Koko päivän siirsin ja siirsin soittamista. Aina vähän myöhemmin oli muka sopivampi hetki. Kattelin yleisurheilua ja puuskahtelin hermostuneesti. En voinu keskittyä mihinkään. Pyörin kotona aivan päättömänä. Päätin, että soitan matkalla, kun pyöräilen kaverille kylään. Hyvä syy lopettaa puhelu, jos se käy vaivaannuttavaksi, kun olen perillä. Sopivasti taustahälyä ja liikettä itellä, ettei voi liian paljon keskittyä puheluun. En tiiä miksi seki on huono asia. Mutta monest virastopuheluissa teen saman. Puhun mielummin ulkona kuin sisällä täydessä hiljaisuudessa.
Pysähdyin matkalla lasten leikkipuistoon. Olin ihan teini siellä istumassa puhelin kourassa. Kopioin numeron Messengeristä ja siirsin puhelinluetteloon. Oli pakko painaa äkkiä vihreää luuria tai olisin taas siirtänyt soittamista. Ehti hälyttää muutaman kerran ja ajattelin jo huojentuneena, että ei hän ehdi vastata, jes! Sitten kuuluu vähän hätänen "joo?". Kerroin oman nimeni. Oiskohan hän vastannu jotain terve tai jotain. En muista. Sanoin, että kummitätini oli aiemmin soittanut ja sain itse häneltä numeron ja pyynnön soittaa sulle. En muista tarkkaan järjestystä, mutta useita epäuskoisia kysymyksiä siitä, olinko se tosiaan minä, olinko sen ja sen sukuniminen, puhuiko hän nyt tosiaan mun kanssa puhelimessa. Molemmat itkimme ja ihmettelimme onko tämä tosiaan totta. Itsellä ei ollut yhtään todellinen olo. Ihan kuin olisin puhunut kenen vaan ventovieraan kanssa puhelimessa. En osaa edelleenkään ajatella, että se olisi ollu hän.
Puhelu jatkui ja itse sain jo vähän rauhoituttua. Onnenkyynelien tilalle tuli hermostunut kikattelu. Hän kertoi, että oli odottanut tätä puhelua 26 vuotta. Ei ollut itsekään uskaltanut ottaa minuun päin yhteyttä. Mulla on kuulemma samanlainen ääni kun hällä (miten imartelevaa :'D) ja nauru myös. Pyyteli anteeksi vähän kaikkea. Sitä, että on ollut tällainen ja sitä, että on nyt niin liikuttunut. Sanoin, ettei ole mitään syytä pyydellä anteeksi ja nyt etenkin on ihan luonnollista itkeä vollottaa, niinhän itsekin tein. Huumorintajut kohtas heti. Vaikka oli vierasta ajatella puhelimen toisessa päässä olevaa ihmistä omaksi isäksi, oli minulla kotoisa olo. Kuin olisin tuntenut hänet jo kauan. Hänen huumorintajunsa ja juttunsa oli samanlaiset, kuin joillain ihan random-ihmisillä on ollut ja jotka olen tuntenut omanlaisiksi. Hankala selittää. Joidenkin ihmisten kanssa ei vaan huumori ja kemiat kohtaa ja joidenkin kanssa ollaan heti samalla aaltopituudella. Isä kuului niihin, joiden kanssa ollaan. (Ihan pirun omituista puhua isästä! Eihän mulla semmosta oo, eiku..)
Ei hirveästi siinä ehditty kertoa kummankaan elämäntilanteita, mutta hän kysyi mun opiskeluista, että mitä tällä hetkellä opiskelen ja kerroin, että aiemmin oon valmistunu jo kahteen muuhun ammattiin. Sanoi, että ne olivat juuri sellaisia ammatteja, joihin on minut kuvitellu. Kerroin miehestä ja kissoista. Hän kertoi uudesta perheestään, jossa olivat kylläkin vaimon kanssa jo eronneet. Sanoin, että olen kuullut sisaruksistani ja käynyt katsomassa Facebookista heidän kuviaan. Sanoi, että taidan olla sellainen kunnon "luuraaja". No aijjaa! :D Hän kyseli kovasti tapaamisen perään ja olin toki suostuvainen. Sovittiin, että ilmoittelen, kun koulun viikko-ohjelmat selviää tarkemmin, kun en nyt tiedä yhtään millaisia päiviä mulla tulee olemaan.
Näiden etukäteen varoiteltujen asioiden takia suhtaudun koko keissiin vähän varauksella, mutta mulle jäi loppujen lopuksi tosi hyvä fiilis! Vaikka toki ajatukset on vähän sekavat, eikä saa ajateltua oikein järkevästi, on mulla sisällä tosi lämmin tunne. Rakastettu. Pitkästä aikaa mulle tuli tunne, että joku tosissaan välittää musta. Olen tärkeä.
Vaikka tämä menisi loppujen lopuksi ihan syteen koko homma, mulla on ihana tunne siitä, että mulla on nyt isä. Ihan oikea. Ihan oma. Ikioma. Se ei ole enää joku haamu kaupungilla ja katkeroitumisen kohde. Se on isä, jolla on ollut ikävä mua. Se on ihminen, jonka kanssa tunsin heti olevani kuin kotona. Se on ihan lihaa ja verta tuolla jossain, ja minä nään sen kohta. Se se vasta pelottavaa onkin, mutta hittovie! En ois ikinä ikinä ikinä voinut kuvitella, että mulla tulee tästä näin hyvä olo! Kaikki nämä vuodet oon pelänny hylkäämistä ja torjutuksi tulemista. Että minä tulen pilaamaan jonkun perhe-elämän olemalla olemassa. Mutta kaikki olikin päinvastoin! Uskomatonta! En osaa muotoilla sanoiksi tätä tunnetta. Lämmin. Onnellinen. Jännittynyt ja odottavainen, pelokas, mutta silti ylpeä. Itsevarma.
Heti puhelun loputtua mietin, että olo on kuin olisin ollut lukko, joka on suljettuna, jumissa, ja nyt yhtäkkiä se napsahti auki-asentoon. Ihan kuin sisälläni olisi auennut ihan uudet ovet ja katkeruus ja viha olisi (osittain) poissa. Olo on kevyt.
Vielä jäädään odottelemaan tapaamista ja sen tuomaa jännitystä ja pelkoa, mutta ompahan nyt perkule kerrankin hyvää kerrottavaa terapeutille, eikä niitä ainaisia "en ole taaskaan saanut aikaiseksi..". Se yllättyy _niin_ paljon!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti