Viime kerran kotitehtävä. Ei lisättävää.

Pelkovartti hidastettuna

Tosiaan. Oon ihan kanttuvei. Tuntuu ettei tätäkään jaksais kirjottaa, mutta pakko, että saan tätä itteäni varten päivitettyä. En taas kohta muuten muista, mitä ollaan terapiassa käsitelty.

Viimeksi siis käytiin läpi tuota pelkovarttia ja tunnelukko-testiä. Tunnelukosta ei ollut paljon puhuttavaa, kun ehdittiin siihen paneutua vasta niin loppuajasta. Sanoi terapeutti vaan, ettei vastaukset häntä yllätä. Pelkovartti oli taas sitä varten, että ajattelemalla pelkoja tarpeeksi, usein ja tarpeeksi kauan, aivot niinsanotusti kyllästyvät pelkäämään. Aivot täytyy väsyttää pelkäämään tilanteita, joita kartan. Kun pelkoja tarpeeksi paljon ajattelee, aivot eivät jaksa enää pelätä, koska ei ole mitään pelättävää. Sen kyllä huomasin jo heti ensimmäisessä tehtävässä, kun ajattelin kerrostaloon menoa. Koska se pelko ei enää ole niin paha, mietin jossain kohtaa, että en jaksa ajatella edes tätä, kun ei ole edes pelottavaa. Mutta kuten huomasi, mitä pahempiin paikkoihin itseni ajatuksissani ajoin, sitä enemmän pelkäsin. Uudeksi tehtäväksi sain sitten miettiä näitä jo miettimiäni pelkoja, mutta hidastettuna. Tämä tuntuu todella vaivalloiselta aloittaa, koska olen ihan puhki. Tuntuu, etten silmiäni jaksa pitää auki.

Ööö.. Kerrostalo, 5.krs. Kävelen portaat ylös hitaasti. Portaissa ehtii katsella maisemia kauemmin (=kerätä pelkoa). Pääsen ylös, soitan ovikelloa ja laitan avaimen lukkoon oikein hitaasti. Käsi tärisee. Riisun eteiseen vaatetta ja kävelen hitain, raskain askelin peremmälle asuntoon. Hengitys on rauhallinen. Makuuhuoneesta vilkaisen maisemia ja matalalla, hidastetulla äänellä toivotan hyvää huomenta. Myös asiakas on kovin tahmea liikkeissään. Laitan puuron tulelle. Jokainen pulpahdus on korostetun oloinen. PuuuuuLPS ja erotan jokaisen pärskähtävän pisaran, mitä kuplasta lennähtää. Tilanteen ajattelu on vaikeaa. En malttaisi odottaa, että pääsen loppuun. Monta kohtaa vielä käymättä läpi. Petaan sängyn. Päiväpeitettä levittäessä erotan pölyhiukkasten laskeutumisenkin. Joudun kiertämään sänkyä moneen kertaan edes takaisin, kun päiväpite ei asetu kunnolla. Siirryn edelleen hitain askelin keittiöön tarjoilemaan puuron. Itsellenikin tulee nälkä, kun kunnolla hautunut kaurapuuro tuoksuu nenääni. Tiskaan lopuksi astiat ja puen vaatteet päälleni. Lähteissäni keskustelemme vielä kirpputorilta löytyneistä vaatteistani kuten aina. En ole ehtinyt miettiä pelkojani. Alaspäin mennessä portaat ovat taas helpotus, vaikka nyt ne kuljenkin normaalia hitaammin.

Harjoitusta tehdessä en hermostunut. Sekä keho että hengitys pysyi tasaisena. Ainoa ongelma oli keskittyä tehtävän tekemiseen vieläpä hidastettuna. Normaalistikin on hankala tällaisiin rauhoittua ja keskittyä, mutta hidastettuna se oli kyllä vielä vaikeampaa!

Tänään työterveyslääkärin kanssa keskustelimme korvaavan työn löytämisestä, mutta sitähän ei noin vain löydykään. Ehdimme jo soitella ylemmälle taholle, josta kerrottiin, että on useampi minua ennen, joille täytyisi työtä löytää. Tilanne vaan tuntuu itsestäni lohduttomalta. Olisin täysin valmis jättämään nykyisen työni ja siirtymään elämässä eteenpäin ja kohti stressittömämpää tulevaisuutta, mutta kun ei ole yksinkertaisesti paikkaa mihin mennä. Juuri sain onneksi yhden työhakemuksen tehtyä ja aiemmin päivällä yhden oppisopimuspaikkakyselyn lähetettyä. Nyt vain sormet ja varpaat ristiin, että jostain suunnasta tärppäisi!

Iltasaduksi täytyy vielä jatkaa lukemaan tuota Joustava mieli-kirjaa. En ole paljon alkusivuja pidemmälle päässyt, mutta terapian kannalta olisi tärkeä saada kirja kunnolla alulle. Tuntuu vain, että työt uuvuttavat minut niin, että kaikki muu elämä on yhtä sumua ja eteenpäin tarpomista. Viime viikolla ostin salikortin, jospa sinne riittäisi virta ja sieltä vastaavasti saisi sitä virtaa, jotta jaksaa tätä ankeutta. Plöäh.. Life's a bitch!

Makumatkalla

Tein rahka-banaani-mango-appelsiinimehu-smoothien. Syön sitä teelusikallinen kerrallaan. Mangon ja appelsiinimehun takia. Eipä oliskaan ollut nälkä..

Itkettää. Itkettää ihan helvetisti.
Niin mustia ajatuksia, että säikähdin niitä itsekin.
En tiiä, mistä tämä järkyttävä väsymys taas tuli.
En jaksa edes kirjoittaa eilisestä terapiasta. En jaksa ajatella sitä enkä mitään muutakaan.
Huomenna meen taas työterveyteen.

Pelkovartti 2

Ei tästä tuu mitään. Ajatus ei pääse edes moottoritien ramppiin asti. Pahinta mitä voi tapahtua siis.. Rampilla tulee jo paniikkikohtaus ja auto seis ja kuskin vaihto. Eipä tarvinnut paljon miettiä. Noloa.

Jos yritän ponnistella ajatuksia hieman pidemmälle, niin pääsen rampin ajamaan, pelko persiissä. Rampilla on aina paha olla. Tänne sitä nyt mentiin eikä täältä pääse pois. Ei saatana. Ei. Pois. NYT!! Pakko kuitenkin kiihdyttää. Eihän tähänkään voi jäädä. Kiihdytä. Vauhti tuntuu taas kamalan kovalta, vaikka muilla teillä sama vauhti lähinnä kyllästyttää. Maisemat ja kaistojen väliset viivat vilisee silmissä. En voi keskittyä. Edelleen, jos täytyy miettiä pahinta mitä voi tapahtua, pysäytän auton tien sivuun ja vaihdan kuljettajaa. Yksin moottoritielle ei ole edes vaihtoehto eli joku varakuski on mukana. Jos tilanne olisi kuitenkin ei nin paha, jatkaisin matkaa.. Tunnen paniikikohtauksen oireita. Keho alkaa jännittyä, jalat puutuu. Hengitys alkaa tihentyä ja täytyy keskittyä pitämään suuta kiinni. Maailman paras vinkki entiseltä terapeutilta! Olo tuntuu pyörryttävältä. Apua. Ei nyt ole aikaa pyörtyillä, täällä tulee kolareita! Käännän tuuletuksen kylmälle ja avaan ikkunan. Liikuttelen jalkoja sen minkä ajaessa voin ja säädän radiota. Jotain, mikä vie ajatukset pois paniikista ja rentouttaa lihaksia. Toisinaan musiikki auttaa, toisinaan se on väännettävä heti kiinni. Seuraava ramppi tule äkkiä!!! Kerron miehelle, joka on mukana, että on huono olla. Se rauhoittaa oloa. Seuraavasta rampisa heti ylös ja syvään hengitys. Jännitys laukeaa heti moottoritieltä pois laskeutuessa ja tärisyttää. Vannon, ettei enää koskaan! Soimaan itseäni siitä, että eläminen on näin rajoittunutta ja päässä liikkuu näin typeriä ajatuksia. Miksen voi olla normaali??

Tätä ajatellessa jalkoja alkoi puuduttaa samalla tavoin kuin paniikin aikana. Epämiellyttävä olo valtasi kehon, oksetti. Tärisytti, kuin paniikkikohtauksen jälkeen. Enkä onneton ole ehtinyt eli saanut aikaiseksi tehtyä kaikkia kuutta pelkovarttia! Muka ollut niin kiirettä, vaikka vartti nyt ei vie päivästäni kamalasti aikaa. Tai no, vartin. Heh..

Huomenna on terapia ja käydään tätä pelkovarttia ja Tunnelukko-testiä läpi. Jännittää, kun ei koskaan tiedä, mitä seuraava terapiakerta tuo tullessaan. Tuntuu kovin myllerrykseltä koko terapia tällä hetkellä, kun en ole vielä tottunut näin tiiviisiin tapaamisiin. Ei oikein ehdi käydä päässä läpu edellisiä asioita, kun on jo uusi käynti ja uudet käsiteltävät asiat. Huomenna haen Joustava mieli-kirjan kaupasta, kun perjantaina tuli viesti, että tilaukseni on saapunut. En tiedä milloin ehdin istua rauhassa alas ja lukea, mutta uskon että kirja on hyvä! Uskon saavani sieltä paljon ymmärrystä omiin ajatuksiin ja pääkopan toimintaan.

Tulen huomenna kertomaan kuulumiset terapiasta, moikka!

Pelkovartti 1

Niinkuin ajattelinkin, vaikeaa! Todella hankala keskittyä.

Aloitin helpoimmasta, asiakaskäynnillä kerrostalossa. 5. ja ylin kerros. Pahin tilanne siis, mitä voisi sattua: Kävelen portaat ylös. Kolmannessa kerroksessa ajatukset alkavat laukata. Tämä on jo aika ylhäällä. Vielä kaksi kerrosta. Ei tuu mitään! Jos tämä pelottaa, niin mites viides! Jatkan kävelyä. Pysähtymisen jälkeen en enää voisi jatkaa matkaa vaan pelot saisivat vallan. 4.krs, ilma käy raskaaksi, joka askel on painava. Pidän suun kiinni, etten vain alkaisi hyperventiloida. Kokoan ajatuksiani. Hyvin se menee, ennenkin on selvitty! Viidennessä kerroksessa lattia ja jalat tuntuvat epätodellisen kevyiltä, kuin ne voisivat pettää alta minä hetkenä hyvänsä. Ylätasanne tuntuu myös viettävän portaikkoon päin joka on takanani. Puristan ovenkahvaa. Äkkiä soitto ovikellosta ja avaimilla sisään. Huokaus. Tämä vaihe aina hieman rauhoittaa, sisällä ei tunne olevansa niin ylhäällä. Riisun kengät ja käyn herättelemässä asiakkaan. Alan ruoan laittoon. Lieden edessä lattia taas tuntuu heikolta. Pakko liikkua. Muista pitää suu kiinni! En voi nyt lähteä, kaikki työt on kesken. Käyn makuuhuoneessa, josta näkee ulos. Ihailen maisemia. Ja yhtäkkiä taas pelko hyppää esiin. Suu kiinni!!! Juttele asiakkaalle, liiku, heiluttele jalkoja, kävele, älä katso ulos! Takaisin keittiöön. Olo tuntuu lähes normaalilta. Äkkiä touhuan keittiössä loput hommat. Liikkeessä ei ehdi niin paljon ajatella eikä keho jännity liikaa. Kengät jalkaan ja ulos. Pahoina päivinä ylätasanne edelleen viettää portaikkoon päin myös poislähtiessä. En voi katsoa ikkunsta suoraan ulos ja eteenpäin vaan täytyy  katsoa portaikkoa, joka pelastaa minut täältä. Niitä pitkin pääsen turvaan. Äkkiä kipitän alas. Kerros kerrokselta helpottaa ja alakerrassa voin tuulettaa mielessäni, selvisin taas yhdestä kerrasta!

Toiseksi pahin minkä keksin, kevytmoottoritie. Tie alkaa liikennevaloista, eikä sinne tarvitse välttämättä mennä rampista. Jos siellä joskus satun ajamaan, menen nimenomaan liikennevalojen kautta. Ramppi muistuttaa liikaa moottoritietä. Kuvitteellisessa tilanteessa olen autossa näissä liikennevaloissa. Olo on rauhallinen. Kun valot vaihtuvat keltaisen kautta vihreään, hätä iskee. Jännittynein vartaloin kiihdytän. En voi nyt luovuttaa.Onneksi rajoitus on vain 80km/h! Saan vauhdin ja vaihteet sopiviksi, mutta keho ei rentoudu vaan jännitys jää päälle. Täytyy keskittyä hengitykseen. Se tuntuu vaikealta. Vaikken hyperventiloi, on raskasta ajatella hengitystä koko ajan. Täytyy liikutella jalkoja, kaasuttaa epätasaisesti. Ilmastointi kylmälle ja ikkunaa auki. Hirveän pitkä matka vielä ensimmäiselle rampille. Juttelen apukuskille, joka on mieheni. Hänelle voin sanoa, että on paniikki iskemässä. Vauhti tuntuu kamalan kovalta, vaikka pienemmillä teillä tämä tuntuu körryyttelyltä. Ensimmäinen ramppi, äkkiä siitä ylös! Keho alkaa rentoutua, hengitys helpottuu. Katkeransuloinen tunne. Miksi elämä on näin vaikeaa?? Mutta viutsivau, tein sen!!

Tämän pidemmälle en ensimmäisellä vartilla päässyt. Tai ehdin miettiä moottoritietä rampille laskuun asti, mutta ajatus harhaili koko ajan ja moottoritien miettimisessä keho alkoi jo taistella niin paljon vastaan, että oli hankala keskittyä täysillä. Kerrostalossa keho ei reagoinut oikeastaan mitenkään. Vähän saattoi hengitys tiheytyä. Kevytmoottoritiellä kädet jännittyivät ja hengitys hieman myös tiheytyi. Se mitä ehdin moottoritietä ajatella, kädet olivat jännittyneet nyrkkiin koko ajan. Välillä keskityin rentouttamaan itseni ja taas hetken kuluttua jalat olivat taas jäykät ja kädet puristivat reisiä. Yllättävän paljon pelkkä miettiminen vaikuttikin fyysisesti, epäilyksistäni huolimatta. Suunnittelin aloittavani tämän helpoimmasta pahimpaan. Huomenna täytyisi siis miettiä moottoritie kunnolla alusta loppuun ja hissiin jatkaa. En osaa oikein hahmottaa, kuinka pahoja pelkoja juna/lentokone/laiva/whatever-matkustusväline aiheuttaa, koska en ole niissä aikoihin ollut. Niitä voisin myös kokeilla tämän pelkovartin aikana.

Nyt äkkiä loppuun netistä Jutta ja puolen vuoden superdieetit ja pikapikaa nukkumaan! Nämä iltavuorosta aamuvuoroon on rrraivostuttavia!

Ensimmäiset kotitehtävät ja pennut maailmalle ♥

Tänään terapiassa jatkui taustojen kartoittaminen. Tuleva pelottaa entistä enemmän.

Viimeksi käytiin elämääni läpi yläasteikäiseksi asti ja siitä jatkettiin. Pääpiirteissään käytiin läpi kaikki loput elämäni vaiheet tähän päivään saakka. Konkretisoitui hyvin taas tämä muistamattomuus, kun yritin miettiä kauanko olen ollut eräässä työpaikassa pari vuotta sitten. En muista ellen ala tarkkaan sormien kanssa laskemaan jostain tietystä vuodesta lähtien, josta on jokin muisto. Ja miehen puhelinliittymä suljettiin tänään, koska en ollut maksanut laskua, jonka olin luvannut. Voi ryökäle!! Ja nyt musta tuntuu, ettei koko terapiasta oo mitään kirjotettavaa, koska en muista mitä me siellä käytiin läpi..

Tunteikkain tapahtuma on edelleen ollut pappani poismeno, josta oli vaikea puhua. Pystyn nykyään jo ajattelemaan häntä ilman kyyneliä, mutta puhuminen ja tapahtuman läpikäyminen on raskasta. Aiomme vielä palata asiaan jossain vaiheessa, koska tämä vaikuttaa minuun edelleen niin voimakkaasti. Siinä vollottaessa koska ajatus joskus saattaa harhailla mietin, mihinhän laitan nenäliinani lähteissä, missähän täällä on roskis.. (Kyllä, näin looginen on ajatuksenjuoksuni). Tästä sain idean säästää kaikki märiksi itketyt ja murusiksi rutistetut nenäliinat, jotta minulla terapian lopussa muistona ne kaikki itketyt itkut ja puhdistetut ajatukset, jotka vaadittiin sen hetkiseen tilaan pääsyyn. Se tila on toivottavasti rauhallinen, kypsä, kevyt ja vähempi pelokas. Sitten heitän nenäliinat tunteikkaasti menemään ja toivon, että se olisi vapauttavaa!

Sain tänään mukaani myös ensimmäiset kotitehtävät. Kirjan lukemisen lisäksi. Kirja on nyt tilauksessa ja sen pitäisi saapua loppuviikosta. Täytyi tehdä tunne lukkosi-testi ja sen tein! Heti jumasluibeli! Aika raadolliset tulokset. Tai enhän minä tiedä, millaisia tuloksia noista ruukataan saada, mutta kuulosti pahalta. Tulokset oli seuraavanlaisia; kaltoin kohtelun voimakkuusaste oli erittäin vahva. Epäonnistuminen, alistuminen, hylkääminen, rankaisevuus, emotionaalinen estyneisyys ja hyväksynnän haku vahvoja. Muut tunnelukot olivat keskivahvasta heikkoon ja ei tunnelukkoja-vastaukseen. Mutta emotionaalinen estyneisyys, tunnevaje?? Ihan kuin olisin joku tunnevammainen, kylmä, alistuva hiirulainen, joka kieli ruskeana seuraa muita! No joo, vähän kärjistettynä taas, mutta termeinä kuulostavat kauheilta. Totuushan noissa kuitenkin piilee. Kaikki voin allekirjoittaa, toiset tietysti enemmän ja toiset vähemmän. Testin tekeminen ei kuitenkaan aiheuttanut ahdistuneisuutta, kuten ohjeissa kerrotaan voivan tapahtua. Mielenkiinnolla odotan, mitä terapeutti näistä minulle kertoo. Tehtävien tarkoitusperää kun ei suostunut vielä kertomaan, halusi, että ensin teen tehtävät.

Toinen tehtävä oli pelkovartti. Tämä voi tuottaa ongelmia. Tai en ongelmia, haasteita. Enkä vielä näe tämän tehtävän tarkoitusta, mutta ehkä se selviää ensimmäisen harjoituksen jälkeen, kun näen millaisia tunteita se herättää. Kuuden päivän ajan minun täytyy vartiksi istua alas ja rauhoittua miettimää pelkojani. En tiedä voiko siinä varsinaisesti rauhoittua, mutta täytyy miettiä kaikki pahimmat skenaariot, mitä peloistan saatan keksiä ja kuunnella millaisia ajatuksias nousee esiin. Etukäteen tuntuu, ettei nyt varmaan ainakaan mitään fyysisiä tunteita herää, mutta huomenna sen näkee. Toin myös esille viime kerran jälkeen nousseet ajatukset miehistä ja isistäni. Emme ehtineet asiaan paneutua sen kummemmin, mutta luulen, että siihenkin palaamme vielä.

Terapiaistunnoilla olen levoton, minkä myös terapeutti on huomannut. En tietoisesti hermoile, mutta jalat heiluu, katse harhailee ja kädet eivät pysy paikallaan. Olen kyllä ikiliikkuja muutenkin, mutta tuolla huomaan liikkuvani hermostuneisuutta, enkä niinkään tyhjää levottomuuttani kuten esim. telkkaria katsellessa. Menneiden muisteleminen saa minut levottomaksi. Koko historiani tuo minulle mieleen tukalan, ahdistavan olon. Haluan niistä ajatuksista pois. Löysin tänään ala-asteaikaisen päiväkirjani, jossa kirjotin näin: "...Voi helevetti! Tekis mieli tehä itsari!" Mulla meinas itku päästä, kun luin ton. Ei oo ihan normaalia 12-vuotiaan päiväkirjatekstiä. Vaikka en ookkaan tuota varmasti tosissaan, suunnitelma kourassa kirjottanu, kuuluis tuommoisen esimurkun hypettää poikia ja kavereita, eikä miettiäkkään mitään itsemurhaa. Edes tietää mikä se on! Puristi rintaa lukea noita vanhoja tekstejä.. Itseasiassa säikähdin, tai mikä olisi oikeampi tunne.. Pelästyin? Kun näin tuon päiväkirjan kannen muiden kirjojen joukossa. En tiedä onko olemassa sellaista käsitettä kuin tunnemuisti/-muisto. Ikäänkuin muistaisi miltä jokin on joskus tuntunut. Päiväkirjan kannesta tuli tällainen 'tunnemuisto', miltä on tuntunut kirjoittaa tuota päiväkirjaa. Se tunnetila on samanlainen kuin olen lapsuudestani kirjoittanut. Ahdistava, masentava, kiusattu, itkuinen, synkkä.. En osaa kuvata tunnetta yhdellä sanalla, mutta epämiellyttävä todella voimakkaasti. Mutta epämiellyttävää on myöskin se, etten tiedä miksi. Siihen haluaisin vielä joskus selityksen.

Olen painonpudotuksessa edennyt myös ihan hyvin. Jotta olisin täysin tyytyväinen lopputulokseen, täytyisi vielä pari kiloa lähteä. Aloitin viikko sitten siskoni antamalla kuntoiluohjelmalla ja jösses se on R-A-S-K-A-S!! Tällä rupukunnolla sitä ei jaksa edes kokonaan tehdä, mutta vaikka olen lopuksi luovuttanutkin, on lihakset huutaneet apua monta päivää treenin jälkeen. Olen myös viime viikolla käynyt muutamisa jumpissa, kun oli ilmaiset kokeilutunnit. Tänään otin ensimmäiset vertailukuvat ja kyllä niissä jo muutosta näkyi viime viikkoon vaikka on mennyt vasta niin vähän aikaa! Ylypeys!

Pennut lähti eilen uuteen kotiin. Itkuparku siitäkin pääsi! Ne oli aivan suunnattoman suloisia elukoita ja niitä tulee kova ikävä. Onneksi uusi koti vaikutti täydelliseltä ja lupasivat laittaa kuvia ja kuulumisia, niitä odotellessa. Puhelin on täynnä pentujen kuvia, kun piti viimeiset päivät napsia muistoksi vähän sieltä täältä. Koska kohta en kuitenkaan enää muista millaisia rakkaita karvapalloja ne oli! ♥ ♥

Nyt täytyisi tämä ruho saada sohvalta ylös ja alkaa jumppailemaan! Ulkona on kovat pakkaset niin täytyy jokin alkuverkka keksiä sisällä, lenkkeileen en viitsi lähteä. Viikon päästä uusi terapia ja sitten viimeistään taas avautumista omituisista ajatuksista.

Taustat

Tänään oli ensimmäinen "kunnon" käynti uudella terapeutilla. Aika sekava fiilis.. Alettiin käymään vähän mun taustoja läpi, jotta terapeutillekin selviäisi, mikä olen miehiäni. Kyllähän sieltä jo nyt nousi joitain asioita, joihin aiomme paneutua myöhemmin lisää. Tällä kertaa pääsimme yläasteikääni asti ja pintapuolisesti käytiin läpi missä olen syntynyt, milloin muuttanut mihinkin, missä käynyt koulut, millaisia ystäväni ovat olleet tai onko niitä ylipäänsä ollut, perhesuhteitani sekä tunnetilojani eri elämänvaiheissa. Kyllä tästä tulee pitkä ja kivikkoinen taival, huhhuh..

Istunnon jälkeen minut valtasi pelonsekaiset tunteet. Vaikka tämän täydestä sydämestäni haluan tehdä, minun on kohdattava nuo kaikki kipupisteeni ja poistuttava erittäin kauas mukavuusalueeltani. Minut laitetaan aikanaan kasvotusten kaikkien karttamieni asioiden kanssa, joka kauhistuttaa vietävästi. Biologinen isäni ei ole koskaan ollut mukana elämässäni. En ole koskaan häntä nähnyt. Tänään puhuimme hänestäkin ja vaikka olenkin vuosien saatossa hieman katkeroitunut (mutta myöskin teinivuosien uhoilujeni jälkeen häntä ymmärtänyt), tulisi minun jossain vaiheessa hänetkin tavata. Ensimmäistä kertaa tänään jäin pohtimaan, kuinka paljon hänen valintansa olla osallistumatta elämääni onkaan minuun vaikuttanut. Tai en sitä varmasti täysin ymmärrä vieläkään, mutta tämänpäiväinen herätti minut ajattelemaan. Sanoin tänään istunnolla ääneen sen, mitä en koskaan ole edes tietoisesti ajatellut ja tiedostamattani aina näin toiminut. Biologinen isäni on halunnut tehdä abortin, kun äitini on minua odottanut, mikä on saanut teini-minussa valtavan angstin päälle, koska hän on halunnut tappaa minut!! Voi hyvänen aika.. Ihan kaikkea ei nuori nainen elämästä vielä ole tuohon aikaan ymmärtänyt.. Tästä on kuitenkin syöpynyt mieleeni ajatus, että miehet ovat kuvottavia, saastaisia eläimiä. No ei nyt ihan, mutta sinne päin. Joskus miehet saavat minussa oikein kylmät väreet aikaan, kun etovat niin. Joskus ajatus jonkun miehen (muun kuin oman) epäintiimistä kosketuksesta kuvottaa todella. Läheisyys vielä enemmän. Isääni liittyen terapeutti suositteli myös puhumaan äitini kanssa. Vaikka olemme äidin kanssa todella läheisiä ja paljon arjen asioita jaamme keskenämme, on tällaiset vakavat asiat aina jätetty puhumatta. Välihuomautus: Pitäisi keksiä tuolle terapeutille jokin epävirallisempi kutsumanimi.. Kamala toitottaa koko ajan terapeuttia. Ughh.. Ahdistavaa edes ajatella näitä..

Isäpuoleni taas on ollut todella dominoiva ja pitänyt tiukkaa kuria niin lapsissa kuin aikuisissakin. Se, joka häntä ei ole totellut, on saanut sen tuta. Hänestä ei ole oikein mitään muistoja. Tai toki olen hänen kanssaan tekemisissä edelleen, vaikkakin vähissä määrin, eli hänet ihmisenä kyllä muistan. Mutta mitään yksittäisiä muistoja ei ole lapsuudestani, joista osaisin hänen pahuuttaan kuvata. Ajatuskin hänestä saa voimakkaan puolustusreaktion aikaan ja kovan kuoren ympärilleni. Sulkeudun, ei tee mieli puhua. En halua ajatella häntä. Ja juuri näiden asioiden kanssa joudun tuleveisuudessa tekemisiin. Se pelottaa. Tällä hetkellä terapian suhteen pelkoni ovat erit kuin sinne lähtiessäni. Ajaisin vaikka tästä kuuhun moottoritietä pähkinöitä suussa ja tulisin hissillä alas, jos minun ei tarvistisi alkaa kaivamaan näitä ikäviä asioita ja vielä pahempaa, olla niiden kanssa jossain vaiheessa face-to-face! Ehkä sellainen tultapäin ja voitolla yöhön-terapia olis kuitenkin ollut parempi. Hekoheko. Ei olis. Itse halusin juuri tällaisen terapiamuodon, jotta opin myös ymmärtämään itseäni ja pelkojani enkä vain sietämään pelottavia tilanteita. Tämä nyt vaan tuntuu niin kovin raskaalta, sekavalta ja kauhistuttavalta, kun ei tiedä mitä tuleman pitää. Vuosien myötä olen myös alkanut pelätä voimakkaita tunteita ja niiden kanssa räpiköimistä. Ehkä papan kuoleman jälkeen..?

Miksi TOP 4:

• Miksi en muista mitään?
• Miksi kaikki ahdistaa?
• Miksi kaikki vaikuttaa minuun niin voimakkaasti?
• Miksi miehet oksettaa?

Kelaan sain tänään soitettua ja pyydettyä, että kiirehtisivät hakemustani, JES! (öhmm.. koska terapeutti painosti). Kirjaa en edelleen ole saanut lainattua. Se olisi vielä tehtävä tai en kehtaa mennä ensi istuntoon. Keskiviikkona pakko hoitaa!! Ja se kiitos-kirjekin on jäänyt.

Bonus-miksi

• Miksi en saa mitään aikaiseksi?

PS. Olen alkanut kuunnella Spotifyssa tuollaisia mood-listoja ja oon niistä ihan liekeissä! Tällä hetkellä soi Musical therapy ja listalla on ihanan rauhoittavaa musiikkia. En ole aikoihin jaksanut radiossa jankutettavia lauluja, joissa on lyriikat. Nämä ovat ihanan rauhallisia ja näitä kuunnellessa on helppo rentoutua. Iso peukku!

Ja sitä paitsi tänään on ihan hyvä fiilis!!