Viimeksi siis käytiin läpi tuota pelkovarttia ja tunnelukko-testiä. Tunnelukosta ei ollut paljon puhuttavaa, kun ehdittiin siihen paneutua vasta niin loppuajasta. Sanoi terapeutti vaan, ettei vastaukset häntä yllätä. Pelkovartti oli taas sitä varten, että ajattelemalla pelkoja tarpeeksi, usein ja tarpeeksi kauan, aivot niinsanotusti kyllästyvät pelkäämään. Aivot täytyy väsyttää pelkäämään tilanteita, joita kartan. Kun pelkoja tarpeeksi paljon ajattelee, aivot eivät jaksa enää pelätä, koska ei ole mitään pelättävää. Sen kyllä huomasin jo heti ensimmäisessä tehtävässä, kun ajattelin kerrostaloon menoa. Koska se pelko ei enää ole niin paha, mietin jossain kohtaa, että en jaksa ajatella edes tätä, kun ei ole edes pelottavaa. Mutta kuten huomasi, mitä pahempiin paikkoihin itseni ajatuksissani ajoin, sitä enemmän pelkäsin. Uudeksi tehtäväksi sain sitten miettiä näitä jo miettimiäni pelkoja, mutta hidastettuna. Tämä tuntuu todella vaivalloiselta aloittaa, koska olen ihan puhki. Tuntuu, etten silmiäni jaksa pitää auki.
Ööö.. Kerrostalo, 5.krs. Kävelen portaat ylös hitaasti. Portaissa ehtii katsella maisemia kauemmin (=kerätä pelkoa). Pääsen ylös, soitan ovikelloa ja laitan avaimen lukkoon oikein hitaasti. Käsi tärisee. Riisun eteiseen vaatetta ja kävelen hitain, raskain askelin peremmälle asuntoon. Hengitys on rauhallinen. Makuuhuoneesta vilkaisen maisemia ja matalalla, hidastetulla äänellä toivotan hyvää huomenta. Myös asiakas on kovin tahmea liikkeissään. Laitan puuron tulelle. Jokainen pulpahdus on korostetun oloinen. PuuuuuLPS ja erotan jokaisen pärskähtävän pisaran, mitä kuplasta lennähtää. Tilanteen ajattelu on vaikeaa. En malttaisi odottaa, että pääsen loppuun. Monta kohtaa vielä käymättä läpi. Petaan sängyn. Päiväpeitettä levittäessä erotan pölyhiukkasten laskeutumisenkin. Joudun kiertämään sänkyä moneen kertaan edes takaisin, kun päiväpite ei asetu kunnolla. Siirryn edelleen hitain askelin keittiöön tarjoilemaan puuron. Itsellenikin tulee nälkä, kun kunnolla hautunut kaurapuuro tuoksuu nenääni. Tiskaan lopuksi astiat ja puen vaatteet päälleni. Lähteissäni keskustelemme vielä kirpputorilta löytyneistä vaatteistani kuten aina. En ole ehtinyt miettiä pelkojani. Alaspäin mennessä portaat ovat taas helpotus, vaikka nyt ne kuljenkin normaalia hitaammin.
Harjoitusta tehdessä en hermostunut. Sekä keho että hengitys pysyi tasaisena. Ainoa ongelma oli keskittyä tehtävän tekemiseen vieläpä hidastettuna. Normaalistikin on hankala tällaisiin rauhoittua ja keskittyä, mutta hidastettuna se oli kyllä vielä vaikeampaa!
Tänään työterveyslääkärin kanssa keskustelimme korvaavan työn löytämisestä, mutta sitähän ei noin vain löydykään. Ehdimme jo soitella ylemmälle taholle, josta kerrottiin, että on useampi minua ennen, joille täytyisi työtä löytää. Tilanne vaan tuntuu itsestäni lohduttomalta. Olisin täysin valmis jättämään nykyisen työni ja siirtymään elämässä eteenpäin ja kohti stressittömämpää tulevaisuutta, mutta kun ei ole yksinkertaisesti paikkaa mihin mennä. Juuri sain onneksi yhden työhakemuksen tehtyä ja aiemmin päivällä yhden oppisopimuspaikkakyselyn lähetettyä. Nyt vain sormet ja varpaat ristiin, että jostain suunnasta tärppäisi!
Iltasaduksi täytyy vielä jatkaa lukemaan tuota Joustava mieli-kirjaa. En ole paljon alkusivuja pidemmälle päässyt, mutta terapian kannalta olisi tärkeä saada kirja kunnolla alulle. Tuntuu vain, että työt uuvuttavat minut niin, että kaikki muu elämä on yhtä sumua ja eteenpäin tarpomista. Viime viikolla ostin salikortin, jospa sinne riittäisi virta ja sieltä vastaavasti saisi sitä virtaa, jotta jaksaa tätä ankeutta. Plöäh.. Life's a bitch!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti