Viime kirjoituksesta vierähtikin taas tovi. Olen usein miettinyt kirjoittamista, mutta sille ei ole oikein löytynyt sopivaa aikaa eikä paikkaa. Nyt on sellainen moodi päällä, että tuntuu hyvältä kirjoitella, joten tartun heti toimeen.
Terapiassa on menty viime aikoina ihan hurjasti eteenpäin. Olen kuin eri ihminen nykyään. Sisällä on sopiva rauha ja elämässä yleensäkin niin seesteinen vaihe, ettei voi muuta kuin hymyillä ja olla onnellinen.
Isää en tosiaan ole nähnyt sen koomin. Joulun alla tavattiin, eikä ole kuultu eikä nähty. Ei myöskään siskojen kanssa. Toisen kanssa seuraamme eri puolilla somea toisiamme, mutta siihempä se on jäänyt, harmi. Olen kuitenkin kiitollinen terapeutille, että hän passitti minut tapaamaan isääni. Kuten olen jo aiemmin tainnut kirjoittaa, minulla oli jossain syvällä sisimmissäni aina olo ja ajatus, että minut on hylätty ja minua hävetään ja halutaan peitellä olemassaoloani. Kuitenkin tapaaminen osoitti, että näin ei ole, ja kaiken sen kuoren alla on kuitenkin ihminen, joka vaikutti olevan ylpeä minusta ja on kaivannut minua. Vaikka emme yhteyttä pidä, oli tämä niin suuri helpotus, että osa epävarmuuttani katosi ja on ollut jotenkin helpompi tutustua itseeni ja olen oppinut (tämänkin) ansiosta olemaan itseäni kohtaan armollisempi ja hyväksyvämpi.
Hissillä emme enää terapiassa kuljeskele, mutta olen ottanut sen käyttöön ihan arkisessa elämässä. Yksin en uskalla edelleenkään kulkea, mutta "häämatkallakin" esimerkiksi olimme hotellissa, jossa ei ollut käytössä portaita ollenkaan. Jouduimme siis päivittäin, useaan kertaan menemään hissillä edestakaisin. Onneksi olimme terapiassa harjoitelleet tätä! Hissin käyttö on jo sen verran rutinoitunutta, että vaikka joka kerta välähtää ajatus, että tätä täytyisi nyt sitten pelätä, ei päälle iske kuitenkaan minkäänlaisia paniikkioireita. Näitä ajatuksia tulee ja menee kuulemma pitkäänkin niissä tilanteissa, joissa olen tottunut pelkäämään. Ja tottahan se on. Jos olen lähes puolet elämästäni, eli ~15 vuotta pelännyt, ei niitä kuitata ihan tuosta vaan. Onhan se ihan mahdottoman pitkä aika vältellä jotain!
Ruokien kanssa en ole hirveästi edennyt, mutta en ole junnannut paikallaankaan. Syön uusia asioita silloin kun niitä eteen tulee, mutta en enää aktiivisesti haali kotiin jokaiselta kauppareissulta jotain uutta. Muutaman kerran olen vältellyt ruokia, esim. töissä, kun on tehnyt jotain ruokaa mieli, mutten ole jaksanut alkaa töissä jännittämään ja pelkäämään.
Moottoritiellä ajo on hyvin ailahtelevaa. Tällä viikolla jouduin pitkästä aikaa poistumaan liittymästä ennen aikojani, koska tuli niin paljon paniikkioireita. Olen aloittanut uudessa työssä ja moottoritien kautta ajaminen nopeuttaa matkaa n. 30 minuuttia, eli ehdottomasti järkevää ajaa sitä kautta. Alku oli vähän hankalaa, mutta olen nyt iskostanut mieleeni terapeutilta saadun tiedon, että paniikkikohtaus voi kestää maksimissaan 10 minuuttia ja pyytänyt tarkkailemaan oloa, kuinka kauan se huono olo kulloinkin kestää. Eikä se tosiaan useinkaan kestää kymmeniä sekunteja kauempaa. Se vain sillon hädän iskiessä tuntuu niin voimakkaalta ja lamaannuttavalta, että tuntuu, ettei se olo tule helpottamaan hetkeen. Mutta hampaat irvessä ja päättäväisin mielin olen aina huonon olon tullen jatkanut matkaa ja ohitellut ramppeja ja hengissä on selvitty, heh.. Oikein vaikean kauden aikaan olen koti-rampilta noustessa tuulettanut ja välillä kiljunutkin, koska on ollut niin voittajafiilis :D Tuntuu niin idiootilta, mutta se ihan oikeasti tuo niin hyvän mielen ja luoton itseen ja siihen, että uskallan tehdä tämän toistekin, että sellaista hyvää kehää haluaakin pitää yllä ennemmin kuin huonoa, joka lopulta johtaa välttelyyn, kuten olen kantapään kautta saanut oppia.
Nyt on siis ollut tosiaan hyvä kausi meneillään pienillä notkahduksilla höystettynä. Mietin tänään, että tämä pelkojen kanssa eläminen on kyllä todellakin sellaista aaltoliikettä, jossa on huiput ja aallonpohjat, mutta nyt sen alkaa huomaamaan, että aallonpohja ei ole enää yhtään niin syvä kuin edellisellä kerralla, vaan aaltoliike on tasaisempaa ja tasaisempaa. Tuskin koskaan tasaista ja hyvä niin. Kyllähän elämään kuuluu hyviä ja huonoja aikoja, mutta niiden kontrasti on jo tasoittunut ja uskon, että tasoittuu edelleen. Alan rakastaa tällaista elämää! Siellä pohjallakin uskaltaa luottaa, että kyllä sieltä noustaan ja elämä voittaa. Luottaa itseensä ja elämään, että joku minua kantaa eteenpäin ja nostaa aina ylös. Ja minä olen luonut sille kaikelle hyvän pohjan. Nyt minä alan jo hieman rakastaa itseäni ja uusia, esiin nousseita piirteitä itsessäni. Nyt ymmärrän tosissaan mitä tarkoittaa, kun sanotaan että täytyy rakastaa itseään. Vaikka edelleen soimaan itseäni ajoittain, enkä pidä itsestäni alkuunkaan, on minussa paljon mistä pitää. Ja kun on itseensä tyytyväinen, on sitä hyvää oloa helppo jakaa eteenpäin. Olen huomannut myös ihmisissä ympärilläni, että he pitävät enemmän uudesta minästäni. Muun muassa mummoni sanoi terapian selkeästi auttaneen ja rauhoittaneen minua. Mielelläni tästä lystistä maksan melko suolaisen hinnan, koska tämä avartaa elämää kaikin puolin niin paljon, etten olisi ikänä voinut kuvitellakkaan.
Pakko lopettaa tähän, koska ei tahdo enää tulla muuta kuin hypehypehypetystä. MUTTA olen siis vain niin onnellinen siitä, millainen ihminen minusta on kuoriutunut! Kun lueskelee tämän blogin alkutekstejä tai muistelen miten hukassa olin ennen blogia, niin ero on valtava. Onneksi olen lähtenyt tähän rumbaan mukaan.
Nyt loppu jo! Lopeta se kirjoittaminen!
Äkkiä teksti jakoon ja nukkumaan. En edes viitsi taas sanoa samaa, mutta sanompa kuitenkin, että toivottavasti ehtisin ja jaksaisin taas alkaa kirjoitella. Tämä on mukavaa, mutta niin huonosti aikaa tuntuu nykyään löytyvän.
Nähdään!
N
