Tämä on itseasiassa, vastoin odotuksiani, todella haastava osio. Minulla on nimittäin jostain syystä erittäin vaikea olla myötätuntoinen ja vastaanottaa myötätuntoa. Tai olen tottakai joutunut opettelemaan elämän aikana myötätuntoisena olemista, mutta se ei jotenkin tule minulta luonnostaan ja joudun harjoittelemaan sitä edelleen.
Viime viikolla sain tehtäväkseni kuunnella radiota viikon ajan ja painamaan mieleeni biisin, joka herättää jotakin tunteita. No, lähes jokainen radiossa soinu biisi herätti jotakin tunteita, mutta kuin kohtalon sanelemana, löysin biisini Vain elämää-sarjasta. En aikonut seurata koko sarjaa, mutta niin monien kehujen jälkeen oli pakko katsoa avausjakso ja siinä se oli! Inhoamani Lauri Tähkän biisi, mutta Hectorin esittämänä.
Kuuntelimme biisin terapiassa. Hiljaa silmät kiinni istuin sohvalla. Kuuntelin rennossa asennossa, rauhallisen tyytyväisenä ensimmäisen säkeistön. Ja heti kertosäkeen tultua murruin. Tämä biisi vain kertoo niin tämän hetkiset fiilikset. Olen ollut välillä, tai oikeastaan koko elämäni, tosi ristiriitaisissa fiiliksissä oman itseni kanssa. En ole tykännyt itsestäni. En ole pitänyt ajatuksistani enkä ole pitänyt pelkojeni ja ahdistuksen kanssa elämisestä. Myös suhteessani mieheni kanssa meillä on ollut notkahduksemme, joten voin peilata sanoja niin elämään ylipäänsä kuin suhteeseemmekin. Kuten olen jossain aiemmassa postauksessa tainnut mainita, olen jo varhaisteini-ikäisenä miettinyt puolitosissani itsemurhaa. Tulen todella surulliseksi siitä ajatuksesta ja niistä muutamista muistoista, joita minulla siltä ajalta on. Mutta tänä päivänä voin oikeasti nauraa onnesta. Voin olla aidosti iloinen ja tyytyväinen elämääni. Olen noussut pohjalta ja itse (terapeutin erittäinkin suurella avustuksella) kerännyt itseni tähän pisteeseen, jossa nyt olen. Suhteemme mieheni kanssa on niin arkisen täydellinen kuin voi vain olla. Kaikki on jo valmiina ♥
N
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti