Viime postauksen jälkeen ei oo tapahtunu mitään mullistavaa vaan ennemminkin takapakkia. Sovittiin useamman kerran tapaaminen isän kanssa, mutta ne aina syystä tai toisesta peruuntui. Kahteen viimeiseen puheluun hän ei enää vastannut eikä ole soittanut takaisin. Päätin, etten enempää perässä roiku vaan ottakoot itse yhteyttä, jos kiinnostaa. Terapeutti hyväksyi päätökseni :D (Tosi omituiseksi mennyt oma ajatusmaailma, kun nykyään aina ajattelee omista asioista ja päätöksistä, että uskallanko kertoa terapiassa ja mitä siellä sanotaan. Olenko toiminu väärin ym.?)
Isällä on siis kuuleman mukaan alkoholiongelma. En tiedä minkä asteinen ja miten paljon vaikuttaa hänen elämäänsä, mutta olen jo puheluiden aikana huomannut, että kyllä se taitaa voimakkaasti kuvioissa mukana olla. Lähes joka puhelussa hän on kysynyt uudelleen opiskeluistani, suhteesta äitiin, omia perhekuvioitani ja muuta aika oleellista, jonka luulisi normaalisti jäävän mieleen.
Äidin kanssa ei olla koskaan isästä suuremmin juteltu. Tiedän hänen kauttaan isästäni olemattoman vähän. Eräänä päivänä kuitenkin sattui spontaani keskustelu aiheesta ja sainkin tietooni melko suuria asioita äidin raskausajalta koskien isäni ja äidin välejä. Tämä ja muut tapahtuneet asiat isäni kanssa huomioon ottaen alkaa hiipiä mieleeni takaisin viha ja katkeruus. Perkeleen pelkuri!! Kohtaisi minut ja antaisi sitten asian olla, jos nin haluaa. Tämä tietämättömyys ja odottaminen on sietämätöntä!
Terapeutti kehoittikin selvittämään osoitteen ja menemään suoraan oven taakse, varoittamatta. Käymään esittäytymässä ja kohtaamassa hänet, jotta itselleni jää mielikuva hänestä ja tiedän, miltä hän todellisuudessa näyttää. Tämä on seuraava askel, jota tässä yritän rohkaistua tekemään.
Muut pelot ovat myös ottaneet takapakkia. Moottoritielle en uskalla enää mennä itsekseni, kun tässä kerrattain tuli jo melko voimakkaat paniikkihäiriön oireet päälle. Miehen kanssa ajo ei tunnu juuri miltään, mutta yksin lähtemisen kynnys on taas noussut korkealle. Ruokien syönnissä olen edistynyt ja ottanut takapakkia. Ihan kokonaan uusien ruokien maistelu on jäänyt. En tiedä miksi. Ei vaan jaksa. Haluaisi, että tämä edistyisi, mutta silti henkinen väsymys koko hommaan on liian voimakas. Kuitenkin sellaisia ruokia, joita olen tässä terapian aikana opetellut syömään, olen syönyt rohkeasti ja joitakin paljonkin.
Terapeutti on muistuttanut ja muistuttanut, että takapakki on normaalia ja tällaisia "taantumia" voi tulla kolme-neljäkin kertaa, ennenkuin lakkaavat, mutta näistä ei nyt jaksaisi pyristellä yli.
Itseni kanssa tunnen olevani jotenkin hukassa tällä hetkellä. Kova myllerrys käy sisällä, kun ei tiedä enää onko lintu vai kala. Entinen minäni on väistymässä ja terapian myötä toisenlaiset piirteet ja ominaisuudet itsessäni saavat enemmän valtaa. Nämä ovat hyviä asioita, mutta todella vaikeaa välillä olla itsensä kanssa, kun samaan aikaan entiset tapani sekä uudet yhtä aikaa pyrkivät esiin. Ja kun uusia, hyviä ominaisuuksia käyttää, ei olekaan enää yhtään kartalla siitä mitä siitä seuraa. Miten muut minuun suhtautuvat, millaisena minut näkevät, millaisena uudet tapani näkevät, ovatko ne heistäkin hyviä vaiko huonompia kuin entiset.. Ennen on ollut helpompaa, kun on vuosien varrella nähnyt mitä minun käytöksestäni ja luonteestani pidetään ja millaisia reaktioita ne saavat aikaan. Tosi vaikea selittää, mutta tämä muutos itsessäni on selkeästi tapahtumassa ja se on vaikea kohdata. Ehkä siinä oli se pointti.
Eilen alkoi syysloma ja nyt olisi 1,5 viikkoa aikaa touhuta. Käsityöt odottavat tekijäänsä, kun messut ovat tuloillaan. Minä onneton vaan menin eilen hukkaamaan virkkuukoukun enkä voi enää jatkaa. Vaikka sadannen kerran kurkkaa sohvan alle, mistä koukun kilahdus tippuessaan eilen kuului, ei sitä sieltä löydy. Lähden ettimään sitä jostakin..
N
