Vielä yks päivitys

Huh.. Ompa ollu päivä! Tunteitten vuoristorataa ja just siks niin väsyttävää.

Koko päivän siirsin ja siirsin soittamista. Aina vähän myöhemmin oli muka sopivampi hetki. Kattelin yleisurheilua ja puuskahtelin hermostuneesti. En voinu keskittyä mihinkään. Pyörin kotona aivan päättömänä. Päätin, että soitan matkalla, kun pyöräilen kaverille kylään. Hyvä syy lopettaa puhelu, jos se käy vaivaannuttavaksi, kun olen perillä. Sopivasti taustahälyä ja liikettä itellä, ettei voi liian paljon keskittyä puheluun. En tiiä miksi seki on huono asia. Mutta monest virastopuheluissa teen saman. Puhun mielummin ulkona kuin sisällä täydessä hiljaisuudessa.

Pysähdyin matkalla lasten leikkipuistoon. Olin ihan teini siellä istumassa puhelin kourassa. Kopioin numeron Messengeristä ja siirsin puhelinluetteloon. Oli pakko painaa äkkiä vihreää luuria tai olisin taas siirtänyt soittamista. Ehti hälyttää muutaman kerran ja ajattelin jo huojentuneena, että ei hän ehdi vastata, jes! Sitten kuuluu vähän hätänen "joo?". Kerroin oman nimeni. Oiskohan hän vastannu jotain terve tai jotain. En muista. Sanoin, että kummitätini oli aiemmin soittanut ja sain itse häneltä numeron ja pyynnön soittaa sulle. En muista tarkkaan järjestystä, mutta useita epäuskoisia kysymyksiä siitä, olinko se tosiaan minä, olinko sen ja sen sukuniminen, puhuiko hän nyt tosiaan mun kanssa puhelimessa. Molemmat itkimme ja ihmettelimme onko tämä tosiaan totta. Itsellä ei ollut yhtään todellinen olo. Ihan kuin olisin puhunut kenen vaan ventovieraan kanssa puhelimessa. En osaa edelleenkään ajatella, että se olisi ollu hän.

Puhelu jatkui ja itse sain jo vähän rauhoituttua. Onnenkyynelien tilalle tuli hermostunut kikattelu. Hän kertoi, että oli odottanut tätä puhelua 26 vuotta. Ei ollut itsekään uskaltanut ottaa minuun päin yhteyttä. Mulla on kuulemma samanlainen ääni kun hällä (miten imartelevaa :'D) ja nauru myös. Pyyteli anteeksi vähän kaikkea. Sitä, että on ollut tällainen ja sitä, että on nyt niin liikuttunut. Sanoin, ettei ole mitään syytä pyydellä anteeksi ja nyt etenkin on ihan luonnollista itkeä vollottaa, niinhän itsekin tein. Huumorintajut kohtas heti. Vaikka oli vierasta ajatella puhelimen toisessa päässä olevaa ihmistä omaksi isäksi, oli minulla kotoisa olo. Kuin olisin tuntenut hänet jo kauan. Hänen huumorintajunsa ja juttunsa oli samanlaiset, kuin joillain ihan random-ihmisillä on ollut ja jotka olen tuntenut omanlaisiksi. Hankala selittää. Joidenkin ihmisten kanssa ei vaan huumori ja kemiat kohtaa ja joidenkin kanssa ollaan heti samalla aaltopituudella. Isä kuului niihin, joiden kanssa ollaan. (Ihan pirun omituista puhua isästä! Eihän mulla semmosta oo, eiku..)

Ei hirveästi siinä ehditty kertoa kummankaan elämäntilanteita, mutta hän kysyi mun opiskeluista, että mitä tällä hetkellä opiskelen ja kerroin, että aiemmin oon valmistunu jo kahteen muuhun ammattiin. Sanoi, että ne olivat juuri sellaisia ammatteja, joihin on minut kuvitellu. Kerroin miehestä ja kissoista. Hän kertoi uudesta perheestään, jossa olivat kylläkin vaimon kanssa jo eronneet. Sanoin, että olen kuullut sisaruksistani ja käynyt katsomassa Facebookista heidän kuviaan. Sanoi, että taidan olla sellainen kunnon "luuraaja". No aijjaa! :D Hän kyseli kovasti tapaamisen perään ja olin toki suostuvainen. Sovittiin, että ilmoittelen, kun koulun viikko-ohjelmat selviää tarkemmin, kun en nyt tiedä yhtään millaisia päiviä mulla tulee olemaan.

Näiden etukäteen varoiteltujen asioiden takia suhtaudun koko keissiin vähän varauksella, mutta mulle jäi loppujen lopuksi tosi hyvä fiilis! Vaikka toki ajatukset on vähän sekavat, eikä saa ajateltua oikein järkevästi, on mulla sisällä tosi lämmin tunne. Rakastettu. Pitkästä aikaa mulle tuli tunne, että joku tosissaan välittää musta. Olen tärkeä.

Vaikka tämä menisi loppujen lopuksi ihan syteen koko homma, mulla on ihana tunne siitä, että mulla on nyt isä. Ihan oikea. Ihan oma. Ikioma. Se ei ole enää joku haamu kaupungilla ja katkeroitumisen kohde. Se on isä, jolla on ollut ikävä mua. Se on ihminen, jonka kanssa tunsin heti olevani kuin kotona. Se on ihan lihaa ja verta tuolla jossain, ja minä nään sen kohta. Se se vasta pelottavaa onkin, mutta hittovie! En ois ikinä ikinä ikinä voinut kuvitella, että mulla tulee tästä näin hyvä olo! Kaikki nämä vuodet oon pelänny hylkäämistä ja torjutuksi tulemista. Että minä tulen pilaamaan jonkun perhe-elämän olemalla olemassa. Mutta kaikki olikin päinvastoin! Uskomatonta! En osaa muotoilla sanoiksi tätä tunnetta. Lämmin. Onnellinen. Jännittynyt ja odottavainen, pelokas, mutta silti ylpeä. Itsevarma.

Heti puhelun loputtua mietin, että olo on kuin olisin ollut lukko, joka on suljettuna, jumissa, ja nyt yhtäkkiä se napsahti auki-asentoon. Ihan kuin sisälläni olisi auennut ihan uudet ovet ja katkeruus ja viha olisi (osittain) poissa. Olo on kevyt.

Vielä jäädään odottelemaan tapaamista ja sen tuomaa jännitystä ja pelkoa, mutta ompahan nyt perkule kerrankin hyvää kerrottavaa terapeutille, eikä niitä ainaisia "en ole taaskaan saanut aikaiseksi..". Se yllättyy _niin_ paljon!

Pakko laittaa heti fiiliksiä ylös ennen ku ne laantuu ja normalisoituu. Soiteltiin eilen kummitädin kanssa ja hän kerto, ettei oo ollu tekemisissä myöskään isän kanssa vuosiin, eikä siis tiedä viimeisimpiä kuulumisia. Otti minut ja asian kuitenki tosi lämpimästi vastaan ja lupasi ehdottomasti auttaa tässä. Oli iloinen, että otin yhteyttä. Aikoi jo seuraavana päivänä soitella isälle ja sitten mulle. Yritin vähän jarrutella, mutta ei hänkään malttanu odottaa :D Tuli tosi huojentunut olo vaikka samaan aikaan jännitti ihan järjettömästi ja tajusin, että tää täytyy nyt viedä loppuun asti eikä enää voi perääntyä. Hittovie!!

Aamulla herätessä ensimmäisiä asioita mielessä oli, että tänään saan sen puhelun. Tuntui toisaalta, etten halua vastata. Varmaan siksi, että tässäkin väsyttää voimakkaat tunteet ja tutustuminen yleensä. En jaksaisi tuntea näin paljon. Puuduttavaa.

Puhelu tuli äsken. Meinasin jo, että soitan myöhemmin takaisin, mutta omatunto ei kuitenkaan antanut jättää vastaamatta. Kummitäti sanoi soittaneensa isälle. Isäkin oli ollut hyvillään, että haluan ottaa yhteyttä. Haluaa kuulemma nähdä. On kuulemma miettinyt mua aina. Aina ajatellut, että haluaisi nähdä. Oli sanonut kummitädille että "sano sille lapselle, että soittaa!". AAAAAaaaa!!!! Tosi sekavat tunteet!

Samaan aikaan rintaa puristaa ja tekisi edelleen mieli antaa asian olla ja samalla huojentunut ja onnellinen tunne. Tätä oon koko aikuisiän halunnut, mutten ole uskaltanu asian eteen mitään tehdä. Ja nyt se on tässä.

Isoäidillä on ensi viikolla kuulemma 80-vuotissyntymäpäivä ja kummitäti sanoi, että siellä voisi piipahtaa. Voi vitsi! Olisi varmaan tälle mummolle tosi hieno syntymäpäivälahja, kun on itse sillon pari vuotta sitten toivonut tapaamista. Mutta onhan se jumalauta pelottavaa! Muutamassa päivässä koko höykkyytys käytävänä läpi.

Kummitäti varoitteli kuitenkin parista asiasta, minkä takia kannattaa tutustua pienellä varauksella, eikä odottaa välttämättä kovin suuria. Nämä asiat oli itselleni pieniä tämän kokonaisuuden rinnalla. Mikäli tästä ei loppuelämän kestävää läheistä ihmissuhdetta synny, olen kuitenkin tämän kortin nähnyt ja tiedän juureni. Olen ottanut selvää isosta asiasta, joka on koko elämän vaivannut. Päättyi tämä miten vaan, olen ylpeä itsestäni, että olen tämän kuitenkin tehnyt.

Ja iso kiitos kuuluu tässäkin asiassa terapeutille. Mikäli hän ei mua eteenpäin potkis, pyörittelisin monia asioita vaan mielessäni ja "pitäisi, pitäisi, pitäisi..", eikä mitään kuitenkaan tapahtuisi. Edelleen, onneksi olen terapiaan lähtenyt mukaan!

Tulipa pitkä teksti, vaikka piti ihan vaan päälimmäiset tunteet laittaa ylös. Seuraavaksi täytys näpyttää numero puhelimeen ja antaa hälyttää. Taidan kerätä vielä vähän rohkeutta..

Viestisi on lähetetty

Hui helevetti ko pelottaa! Lähetin just kummitädille viestin. Selitin hyvin sekavasti tilanteen ja kyselin, onkohan hällä mitään tietoa isän tämän hetkisestä tilanteesta. Sydän hakkaa. Ajatus harhailee. Sitten kun Facebookin viestiääni pimpottaa, en uskalla varmasti avata sitä. HHuuuuhh...!

Ja nyt se vastaus jo tuli.. APUA!!

Pelottava viesti

Täytyis laittaa viesti ihmiselle, joka tuntee Isän ja tiedustella tapaamista. Voi helevetti!1!

-N

Ai hitto mää en kestä, miten paha mulla on olla! Tuntu, että pakko tehä jotain, kirjottaa sitte vaikka tänne, mutta nyt tuntuu, että oon niin tyhjää täynnä, ettei mulla oo sanoja millä kirjottaa. En saa ikinä kerrottua tarpeeksi hyvin kuinka paljo muhun sattuu. Kuinka jokanen mielikuva menneestä repii mun sydäntä ja hajottaa mun mielen.

Oon itkeny tänään niin järjettömän paljon. Oikeestaan ei ees jaksais enää itkeä, mutta silti se vaan jatkuu. Se tuntuu niin lohduttomalta, koska tästä ei oo ulospääsyä. Tai on, mutta mikään ratkasu ei oo semmonen, mitä toivosin. Muiden korvassa niin pieni asia, kun eläimestä luopuminen, mutta mulle lähes sama ku maailman loppu. Mää en tuu ikinä pääsemään tästä yli.

Se kaikista rakkain. Se läheisin, joka tuntu ymmärtävän mua niin hyvin kun kissa voi ihmistä ymmärtää. Tai oikeestaan vielä paremmin. Joka tuli aina just oikeella hetkellä lohuttaan ja kömpi kainaloon. Joka repi raskaimmatki ovet auki, että sai ryöstettyä roskiksesta kanaa. Se, jonka kanssa oon kasvanu nuoresta aikuiseksi. Joka on kulkenu mun kans tän raskaan matkan. Ollu niin helvetin loistava kissa, että monet on ihmetelly voiko se olla kissa ollenkaan. Meillä on ollu niin ainutlaatunen yhteys, etten kestä, että se joutuu nyt katkeamaan. Kaikki maholliset ja mahottomat vaihtoehot on käyty läpi eikä tunnu olevan muuta ratkasua ku minulla luovuttaa.

Tiiän, ettei tämä tuu kissalle olemaan ongelma. Se sopeutuu ja löytää uudessa perheessä oman paikkansa. Mutta minä en sopeudu. En ikinä! Tämä aika on jo ollut täyttä tuskaa, kun se on mun veljellä ollu, koska en enää voi viettää sen kanssa aikaa kuten ennen. Ei päästä yhessä nukkumaan. En saa enää sen lämpöstä turkkia mua vasten. Ja vielä vähemmän sitten ku se menee uuteen, tuntemattomaan perheeseen. Ei jumalauta!!

Mää en toivu tästä ikinä..

Itku lyhyestä ilosta..

..monestakin syystä.

Sain työpaikan! Ja olin siellä päivän.. Voi perse, että ärsyttää! Tai ärsytti. Nyt, kun oon muutaman päivän vetäny henkeä ja antanu hermojen tasaantua, niin vähän jo helpottaa. En sen tarkemmin rupea tänne julkisesti kirjottamaan, mutta menin työkeikalle; työt täytyi hoitaa 4. kerroksessa, josta en etukäteen tiennyt. Säikähdin, kun sen hoksasin, ja ajattelin, että saas nähdä mitä tästä tulee! Ei ole tarvinnut montaa kertaa käydä edellisen työpaikan jälkeen niinkään korkealla ja hyvin olisi voinut tullakin pakokauhua. Ylöspäästessä olin itsestäni ylpeä, koska ei ollut minkäänlaisia ikäviä tuntemuksia. Terapiasta on tosiaan apua, ajattelin.
Hetken kuluttua olisi pitänyt mennä hissillä alakertaan ja asiakkaalle ei tehtävästäni johtuen missään nimessä käynyt, että olisin kipittänyt portaat sillä aikaa, kun lasti saapuu alas. Kerroin kammoavani hissejä ja etten voi niitä missään tilanteessa muuallakaan käyttää. Yritin kertoa tilanteeni ja pelkoni uskottavasti ja niin, että hän todella ymmärtäisi, kuinka vaikea tilanne minulle on. Hän kuitenkin otti välittömästi yhteyttä esimieheeni ja vaati saada seuraavalle päivälle uuden työntekijän. Puhuin myös itse esimiehen kanssa puhelimessa ja hän kuulosti pettyneeltä. Kertoi, että tämä sovittu pidempi keikka loppuu tähän päivään. En näyttänyt omaa pahaa mieltäni vaan hymy huulilla hoidin loppupäivän niin kunnialla kuin se vain onnistui. Työpäivän jälkeen soitin vielä itse esimiehelle ja pahoittelin tilannetta ja aiheuttamaani häslinkiä. En saanut kertakaikkiaan minkäänlaista vastakaikua tai merkkiäkään inhimillisyydestä. Hän kertoi vain kylmästi, että kaikki työt, mitä oli minulle suunnitellut, on nyt otettu pois ja tulevaisuutta katsellaan myöhemmin. Voi jumalautavittu, että mulla kiehu! Ja kiehuu edelleen, kun asiaa mietin, mutta onneksi se ei enää pyöri mielessä yhtenään. Todella pettynyt olo. Niin itseeni kuin työnantajaan ja asiakkaaseen. Olin niin kovin iloinen, kun mennessä huomasin, että terapia on tosiaan tehnyt tehtävänsä ja hitaasti, mutta varmasti pääsen peloistani. Ja alle puoli tuntia sen jälkeen matto vedetään jalkojen alta ja annetaan tuta ihan kunnolla, että täällä ei näin paljon saa pelätä tai siitä saa maksaa kovan hinnan!

Tämä tapahtuma sieppaa myös siksi ihan kiitettävästi, että ehdin jo ajatella, että tämä huono rahatilanne helpottaisi vihdoin ja tässä olisi hyvä sivutyö opiskelujen oheen. Nyt täytyy koko työnhakurumba aloittaa alusta ja se, jos mikä turhauttaa, koska sopivanoloista osa-aikatyötä ei ole todellakaan ollut helppo löytää. Perkele.

Miehen kanssa yhteenmuutettua meidän kissat otti niin pahasti yhteen, että yksi lähti mummulle odottamaan sopivan kodin löytymistä. Nyt, kun se vihdoin löyty, ja on vielä ihan huippuhyvä, se ei ehkä olekaan se lopullinen. Uudella omistajalla, eli veljelläni, on allergiaa alkanu ilmaantua niin pahana, että miettii pystyykö enää kissaa pitämään. Itku pääsi tästäkin, koska haluan kissan ehdottomasti lähipiiriin, koska se on mun elämän THE kissa. Haluan päästä sitä katsomaan usein ja haluan saada kuvia ja kuulumisia. Tiedän, että moni koti nämä ehdot hyväksyisivät, mutta tunnen itseni ja kokemuksesta voin sanoa, että mulla ei vaan tule lähdettyä tuntemattomalle, eikä edes puolitutulle kylään katsomaan eläimiä. Esyn kauttakin mun tyköä lähteneet eläimet on jääneet vain viestittelyjen varaan vaikka kaikilta olen saanut kutsun tulla käymään milloin vain. Mutta kun ei vaan tule lähdettyä..

Asuntoasiatkin nyt vähän hiertää. Löydettiin tosi sievä omistusasunto, joka ois meidän tarpeisiin ja budjettiin tällä hetkellä just passeli. Innostuttiin molemmat siitä tosi paljon ja sunnuntaina mennään katsomaan. MUTTA. Eilen tajusimme, että jos nyt ostamme asunnon, mun vähäinenkin opintotuki tippuu, koska omistusasuntoon ei myönnetä asumislisää. äääärrghh!! Joudun tekemään jokatapauksessa töitä opiskelujen ohella, mutta koska koulu on niin lyhyt, sisältyy siihen varmasti paljon itsenäistä opiskelua, niin se parin sadan euron väheneminen tuntuu kyllä lompakossa. Se aika mikä silloin menisi töihin, on kaikki pois opiskeluistani. Haluaisin kuitenkin perehtyä uuteen alaan täysillä ja siihen en pysty, jos joudun kovin paljon tekemään töitä samalla.

Tuntuu, että nyt vastustaa taas vähän joka suunnasta, vaikka mitään maata kaatavaa ei ongelmat olekaan. Näitä pieniä harmituksia kun sattuu yhtäaikaa tarpeeksi monta, niin tuntuu, että pakka hajoaa ihan käsiin ja tekis mieli laittaa kädet korville, silmät kiinni ja maata vaan hiljaa. Toivoa, että kun nousee ylös, niin kaikki olis järjestynyt ihan ittekseen.

Terapiassa ei viimeksi mitään ihmeellistä. Kerroin noista vihakohtauksista ja pikaisesti sitä käytiin läpi. Viha on kuulemma pettymystä ja jotaki muuta, jota en nyt muista. Ehkä turhautumista? Ja kun vähä niitä suuttumustilanteita purettiin, niin enkä se pääasiassa mun kohdalla on just tuota pettymystä. Suutun siitä, kun mun odotukset on petetty. Ens kerralla käydään varmaan jotain ihan asiaaki läpi. Tämä kerta oli nyt ensimmäinen kesäloman jälkeen niin huiskittiin vähän sinne sun tänne..

Tänään illalla meen vanhan ystävän kans teatteriin. Meistä on tainnut tulla vanhoja.. Ihana kuitenkin päästä hetkeksi rentoutumaan ja ajattelemaan jotain ihan muuta kuin omia isoja  ongelmia.


-N