Ai hitto mää en kestä, miten paha mulla on olla! Tuntu, että pakko tehä jotain, kirjottaa sitte vaikka tänne, mutta nyt tuntuu, että oon niin tyhjää täynnä, ettei mulla oo sanoja millä kirjottaa. En saa ikinä kerrottua tarpeeksi hyvin kuinka paljo muhun sattuu. Kuinka jokanen mielikuva menneestä repii mun sydäntä ja hajottaa mun mielen.

Oon itkeny tänään niin järjettömän paljon. Oikeestaan ei ees jaksais enää itkeä, mutta silti se vaan jatkuu. Se tuntuu niin lohduttomalta, koska tästä ei oo ulospääsyä. Tai on, mutta mikään ratkasu ei oo semmonen, mitä toivosin. Muiden korvassa niin pieni asia, kun eläimestä luopuminen, mutta mulle lähes sama ku maailman loppu. Mää en tuu ikinä pääsemään tästä yli.

Se kaikista rakkain. Se läheisin, joka tuntu ymmärtävän mua niin hyvin kun kissa voi ihmistä ymmärtää. Tai oikeestaan vielä paremmin. Joka tuli aina just oikeella hetkellä lohuttaan ja kömpi kainaloon. Joka repi raskaimmatki ovet auki, että sai ryöstettyä roskiksesta kanaa. Se, jonka kanssa oon kasvanu nuoresta aikuiseksi. Joka on kulkenu mun kans tän raskaan matkan. Ollu niin helvetin loistava kissa, että monet on ihmetelly voiko se olla kissa ollenkaan. Meillä on ollu niin ainutlaatunen yhteys, etten kestä, että se joutuu nyt katkeamaan. Kaikki maholliset ja mahottomat vaihtoehot on käyty läpi eikä tunnu olevan muuta ratkasua ku minulla luovuttaa.

Tiiän, ettei tämä tuu kissalle olemaan ongelma. Se sopeutuu ja löytää uudessa perheessä oman paikkansa. Mutta minä en sopeudu. En ikinä! Tämä aika on jo ollut täyttä tuskaa, kun se on mun veljellä ollu, koska en enää voi viettää sen kanssa aikaa kuten ennen. Ei päästä yhessä nukkumaan. En saa enää sen lämpöstä turkkia mua vasten. Ja vielä vähemmän sitten ku se menee uuteen, tuntemattomaan perheeseen. Ei jumalauta!!

Mää en toivu tästä ikinä..