Sain työpaikan! Ja olin siellä päivän.. Voi perse, että ärsyttää! Tai ärsytti. Nyt, kun oon muutaman päivän vetäny henkeä ja antanu hermojen tasaantua, niin vähän jo helpottaa. En sen tarkemmin rupea tänne julkisesti kirjottamaan, mutta menin työkeikalle; työt täytyi hoitaa 4. kerroksessa, josta en etukäteen tiennyt. Säikähdin, kun sen hoksasin, ja ajattelin, että saas nähdä mitä tästä tulee! Ei ole tarvinnut montaa kertaa käydä edellisen työpaikan jälkeen niinkään korkealla ja hyvin olisi voinut tullakin pakokauhua. Ylöspäästessä olin itsestäni ylpeä, koska ei ollut minkäänlaisia ikäviä tuntemuksia. Terapiasta on tosiaan apua, ajattelin.
Hetken kuluttua olisi pitänyt mennä hissillä alakertaan ja asiakkaalle ei tehtävästäni johtuen missään nimessä käynyt, että olisin kipittänyt portaat sillä aikaa, kun lasti saapuu alas. Kerroin kammoavani hissejä ja etten voi niitä missään tilanteessa muuallakaan käyttää. Yritin kertoa tilanteeni ja pelkoni uskottavasti ja niin, että hän todella ymmärtäisi, kuinka vaikea tilanne minulle on. Hän kuitenkin otti välittömästi yhteyttä esimieheeni ja vaati saada seuraavalle päivälle uuden työntekijän. Puhuin myös itse esimiehen kanssa puhelimessa ja hän kuulosti pettyneeltä. Kertoi, että tämä sovittu pidempi keikka loppuu tähän päivään. En näyttänyt omaa pahaa mieltäni vaan hymy huulilla hoidin loppupäivän niin kunnialla kuin se vain onnistui. Työpäivän jälkeen soitin vielä itse esimiehelle ja pahoittelin tilannetta ja aiheuttamaani häslinkiä. En saanut kertakaikkiaan minkäänlaista vastakaikua tai merkkiäkään inhimillisyydestä. Hän kertoi vain kylmästi, että kaikki työt, mitä oli minulle suunnitellut, on nyt otettu pois ja tulevaisuutta katsellaan myöhemmin. Voi jumalautavittu, että mulla kiehu! Ja kiehuu edelleen, kun asiaa mietin, mutta onneksi se ei enää pyöri mielessä yhtenään. Todella pettynyt olo. Niin itseeni kuin työnantajaan ja asiakkaaseen. Olin niin kovin iloinen, kun mennessä huomasin, että terapia on tosiaan tehnyt tehtävänsä ja hitaasti, mutta varmasti pääsen peloistani. Ja alle puoli tuntia sen jälkeen matto vedetään jalkojen alta ja annetaan tuta ihan kunnolla, että täällä ei näin paljon saa pelätä tai siitä saa maksaa kovan hinnan!
Tämä tapahtuma sieppaa myös siksi ihan kiitettävästi, että ehdin jo ajatella, että tämä huono rahatilanne helpottaisi vihdoin ja tässä olisi hyvä sivutyö opiskelujen oheen. Nyt täytyy koko työnhakurumba aloittaa alusta ja se, jos mikä turhauttaa, koska sopivanoloista osa-aikatyötä ei ole todellakaan ollut helppo löytää. Perkele.
Miehen kanssa yhteenmuutettua meidän kissat otti niin pahasti yhteen, että yksi lähti mummulle odottamaan sopivan kodin löytymistä. Nyt, kun se vihdoin löyty, ja on vielä ihan huippuhyvä, se ei ehkä olekaan se lopullinen. Uudella omistajalla, eli veljelläni, on allergiaa alkanu ilmaantua niin pahana, että miettii pystyykö enää kissaa pitämään. Itku pääsi tästäkin, koska haluan kissan ehdottomasti lähipiiriin, koska se on mun elämän THE kissa. Haluan päästä sitä katsomaan usein ja haluan saada kuvia ja kuulumisia. Tiedän, että moni koti nämä ehdot hyväksyisivät, mutta tunnen itseni ja kokemuksesta voin sanoa, että mulla ei vaan tule lähdettyä tuntemattomalle, eikä edes puolitutulle kylään katsomaan eläimiä. Esyn kauttakin mun tyköä lähteneet eläimet on jääneet vain viestittelyjen varaan vaikka kaikilta olen saanut kutsun tulla käymään milloin vain. Mutta kun ei vaan tule lähdettyä..
Asuntoasiatkin nyt vähän hiertää. Löydettiin tosi sievä omistusasunto, joka ois meidän tarpeisiin ja budjettiin tällä hetkellä just passeli. Innostuttiin molemmat siitä tosi paljon ja sunnuntaina mennään katsomaan. MUTTA. Eilen tajusimme, että jos nyt ostamme asunnon, mun vähäinenkin opintotuki tippuu, koska omistusasuntoon ei myönnetä asumislisää. äääärrghh!! Joudun tekemään jokatapauksessa töitä opiskelujen ohella, mutta koska koulu on niin lyhyt, sisältyy siihen varmasti paljon itsenäistä opiskelua, niin se parin sadan euron väheneminen tuntuu kyllä lompakossa. Se aika mikä silloin menisi töihin, on kaikki pois opiskeluistani. Haluaisin kuitenkin perehtyä uuteen alaan täysillä ja siihen en pysty, jos joudun kovin paljon tekemään töitä samalla.
Tuntuu, että nyt vastustaa taas vähän joka suunnasta, vaikka mitään maata kaatavaa ei ongelmat olekaan. Näitä pieniä harmituksia kun sattuu yhtäaikaa tarpeeksi monta, niin tuntuu, että pakka hajoaa ihan käsiin ja tekis mieli laittaa kädet korville, silmät kiinni ja maata vaan hiljaa. Toivoa, että kun nousee ylös, niin kaikki olis järjestynyt ihan ittekseen.
Terapiassa ei viimeksi mitään ihmeellistä. Kerroin noista vihakohtauksista ja pikaisesti sitä käytiin läpi. Viha on kuulemma pettymystä ja jotaki muuta, jota en nyt muista. Ehkä turhautumista? Ja kun vähä niitä suuttumustilanteita purettiin, niin enkä se pääasiassa mun kohdalla on just tuota pettymystä. Suutun siitä, kun mun odotukset on petetty. Ens kerralla käydään varmaan jotain ihan asiaaki läpi. Tämä kerta oli nyt ensimmäinen kesäloman jälkeen niin huiskittiin vähän sinne sun tänne..
Tänään illalla meen vanhan ystävän kans teatteriin. Meistä on tainnut tulla vanhoja.. Ihana kuitenkin päästä hetkeksi rentoutumaan ja ajattelemaan jotain ihan muuta kuin omia isoja ongelmia.
-N
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti