Hammaslääkärikin pelottaa

Tämä kirjottelu nyt tosissaan takkuaa, enkä oikeestaan tiiä miksi. Terapian osalta kyllä tapahtuu kaiken aikaa jotain pientä, mutta ei jotenkin nyt nappaa yhtään.

Tämän viikon terapiassa käytiin läpi lääkkeet, joita en käytä. Ainoita, joita käytän on siis Thyroxin ja vasta syöty antibiootti ruusufinniin. Todella harvoin syön Buranaa ja sekin täytyy olla poretablettina, ettei tarvitse ottaa kokonaista tablettia kerralla ja odotella haittavaikutuksia ja allergiaoireita (joita siis oletan kaikesta tulevan). Samasta syystä en uskalla nykyään käydä hammaslääkärissäkään. Pelkään liikaa sitä kipua sekä puudutuslääkettä, en siis sitä itse piikkiä.

Olen lapsesta asti joutunut käymään hammaslääkärissä normaalia enemmän, koska hampaani reikiintyvät herkästi. Vaikka edellisellä kerralla kaikki reiät oltiin paikattu, oli puolen vuoden päästä jo uusia ilmaantunut. Lapsena olen syönyt normaalisti ja pessyt hampaat säännöllisesti, mutta se ei ole vaikuttanut asiaan. Nykyään paheeni on järjetön Pepsi Maxin lipitys, mikä on tietysti jo valmiiksi huonoille hampaille rääkkiä. Täysi-ikäisyyden jälkeen, kun hammaslääkärissä juoksu ei ole ollut enää väistämätön pakko, on käynnit hiljalleen hiipuneet ja lopulta loppuneet kokonaan. Edellisen kerran olen paikattavana käynyt vuonna 2010 tai 2011 eli aivan liian kauan sitten. Samanlaisen hammaslaadun omaavana terapeuttini huolestui tästä todella ja patisti minua lääkärin vastaanotolle. Tämä on kuitenkin yksi pahimmista peloistani ja jo puheenaiheena aiheuttaa ahdistusta. Terapeutti antoi tehtäväkseni selvittää, tarvitseeko kaupunkini pelkohammaslääkäriin lähetettä, vai voinko varata sinne suoraa ajan. Olen käynyt siellä ennenkin paikkaamassa hampaitani ilokaasun turvin, mutta sekin tuntuu tällä hetkellä mahdottomalta, enkä muista, kuinka vastaanotolle pääsin. Silloinen ainut pelkohammaslääkäri oli myös niin ärsyttävä, ettei hälle kyllä huvita mennä.

Enihau, koko asia ahdistaa niin paljon, etten ole soittanut. En vai yksinkertaisesti halua! Tiedän, että se on joskus tehtävä, mutta terapeutin puheet tuntuvat liian painostavilta. Jännä sinänsä, että tällaista painostavaa tunnetta ei ole tullut muiden pelkojen kanssa, joita päin olen viime aikoina mennyt. Ehkä siksi, että olen niitä omaa tahtiin kohdannut, eikä minua ole ajettu vasten tahtoani niihin tilanteisiin. Tuttavani on hammashoitajana yksityisellä vastaanotolla ja hänen työnantajansa on kuulemma todella mukava ja toiminut joskus myös pelkopotilaiden kanssa. Heillä on käytössään jotain puudutetta, jonka vaikutus on lyhyempi eikä sisällä adrenaliinia, kuten yleisesti käytetty puudute, eli voisi sopia minulle paremmin. Haluaisin hänen luonaan mennä käymään ja keskustelemaan tilanteestani, aluksi vaikka ilman tarkastustakaan, mutta nykyinen taloudellinen tilanteeni ei mitenkään päin tätä mahdollista. Hävettää maanantaina mennä taas terapiaan, kun en ole tehtävääni hoitanut. Hävettää myöntää, että tämä on minulle myös niin paha pelko, että saan tosissaan ponnistella pientenkään liikkeiden kanssa. Hammaslääkäri sanana jo nostaa karvat pystyyn! Yök!

Sovimme viime vastaanotolla myös, että joka päivä tekisin jotain pientä, mikä pelottaa. Maistaisin uutta ruokaa, kävisin töissä hississä seisoskelemassa ym.. Mitä vain, joka totuttaa aivojani ja silmiäni uusiin tilanteisiin ja ahdistus vähenisi. Tätäkään en kyllä ole tunnollisesti toteuttanut. Viikon aikana kyllä olen jotain pientä tehnyt, mutta tuntuu, ettei elämässäni tule eteen päivittäin tilanteita, joissa voisin itseäni altistaa enkä jaksa niitä väen vängällä hakea.

Tällä hetkellä olen taas vaihteeksi niin stressaantunut, etten keksi oikein mitään hyvää sanottavaa. Tämä irtisanoutumisen jälkeinen kitkutteluaika karenssin takia ei ole mennyt ihan niinkuin Strömssössä, koska elämässä yleensä tuppaa sattuun ja tapahtuun, eikä asiat tietenkään mene niinkuin on suunnitellut. Tässä ei nyt oikein tiedä miten päin olisi ja mitä elämällä alkaisi tekemään. Olen hakenut opiskelemaan ja katsellut työpaikkoja päivittäin, mutta täytyy myöntää, että olen vähän hukassa..

Ihan pieni pyyntö vaan, kiitos: Elämä, yllätä, NYT! 

Sairastelua

Kevätflunssa pääsi yllättämään ja vei kaikki voimat. Olin koko viikon pois töistä ja sängynpohja tuli hyvin tutuksi. Nyt alkaa pikkuhiljaa helpottamaan ja virtaa on kuin pienessä kylässä. Tekisi mieli tehdä kaikkea kivaa, mutta toisaalta ei ole mitään mitä tehdä. Mieskin on sairastellut, mutta saimme pikkuhiljaa viikon aikana tehtyä minulle kenkätelineen ja yrttitelineen vaihtolavoista. Niistä tuli todella kivat, ollaan hyvä tiimi! ♥

Jouduin perumaan terapiankin sairastelun takia, eli sieltä ei ole nyt kerrottavaa, mutta olen huomannut itsestäni piirteen, jota ei ole aikoihin näkynyt; olen ruoan kanssa itsevarmempi. En epäile kaikkea niin voimakkaasti kuin ennen ja oikein palan halusta maistaa uusia ruokia. Eilen esimerkiksi olin ystäväni luona viettämässä iltaa ja teimme yhdessä ruokaa. Ystäväni halusivat tehdä gratiinia, johon käytettiin useita eri vihanneksia ja valmis ruoka tuoksui huumaavalle! Maistoin sekä kukkakaalia että parsakaalia. Kumpikaan ei ollut mitään varsinaista herkkua, mutta ei pahaakaan. Myös mausteiden kanssa olen ollut ennakkoluulottomampi. Ei mitään suurta läpimurtoa vielä, mutta hitaasti hyvä tulee!

Ihanan keväiset ilmat, harmi, kun en ole päässyt kunnolla ulkoilemaan. Nyt nautin rauhallisesta viikonlopusta, kun mies on reissussa ja kissat nauttivat nukkuen auringon lämmittämistä kohdista lattialla.

Kuinka kävi moottoritiellä?

Vanhat ystävät tarvitsivat eilen illalla kyytiä muutaman kymmenen kilometrin päähän. Tottakai voin viedä! Ollaan vaan perillä ehkä ens viikolla, koska moottoritielle ei mennä. Eihän he ollut muistaneet ja sain tästä leikkimielistä kuittailua. Menomatka kierreltiin pidemmän kautta. Takaisin tullessa kerroin mielessäni miettiväni, mikä ramppien väli olisi lyhyin, jos kokeilisin. Miespuolinen ystävä sanoi seuraavan rampin olevan hyvä väli, matka olisi tosi lyhyt. En ollut koskaan nähnyt hänestä tällaista puolta ja olin ihan ihmeissäni. Hän rohkaisi minua ja sanoi toisen ystäväni kanssa olevansa tukenani, eikä olevan mitään hätää. Ihanaa pojat! ♥
Rampille käännyttäessä nauroin olevani kuin autokoulussa; "nyt vähän enemmän kaasua, hyvin menee, vaihda vaihdetta, kaasua vaan, kato, ei tuu ketään, voit ajaa vähän hitaampa kuin muut, jos pelottaa.." Ja siellä sitä oltiin, hitto vie! Eihän siellä tosiaan ollut keskellä yötä ketään, joten pystyin rauhassa tutustelemaan tähän uuteen tuttavuuteeni. Ajatuksena oli alunperin ajaa se yksi rampin väli, mutta mentiinkin varmaan viisi! Vänkärinä ollut ystävä kertoi koko ajan faktoja moottoritiellä ajamisesta, mitkä tietysti tiesin, mutta kuuntelin korva tarkkana, koska se rentoutti ja olin niin kummissani, että yrmy rekkakuski tässä minulle kertoilee rauhassa, miksei kannata pelätä. Nämä lauseetkin on ihan sekavat, en osaa jäsennellä ajatuksia kunnolla, kun olen niin ihmeissäni edelleen. Noustiin lähellä keskustaa olevasta rampista pois, koska toinen näistä herroista oli aikeissa jäädä sinne. Mieli kuitenkin muuttui ja olisimme voineet jatkaa moottoritietä vielä pidemmälle. Suunnittelin meneväni vanhaa maantietä kotiin, mutta pojat kehoittivat menemään takaisin moottoritielle, että saisin harjoitusta. Eihän mun ois tarvinnut mennä kun näiden kahden terapiaan, kun tietävät saman kuin terapeuttini, harjoitus tekee mestarin! Niinpä me palattiin motarille ja ajeltiin taas suunnitelmista poiketen monta ramppia pidemmälle. Aivan kreisiä!

Täytyy sanoa, että paniikkituntemuksia tuli vain kerran. Muutaman raskaamman sydämenlyönnin tunsin aina kun ohitimme edellisen rampin, kun mieleen pulpahti vanha ajatus, että seuraavalle on taas pitkä matka, eikä ennen sitä pääse pois. Mutta nämä kaksi kyllä saivat oloni niin rennoksi, että nämä höpöajatukset unohtuivat heti. Pois noustessa vänkäri kysyi oliko kokemus paha, johon vastasin, ettei nyt ollut, kun tie oli tyhjä ja sain omassa rauhassa ajella, että päivällä voi olla eri asia ajaa. Johon ystäväni sanoi viisaasti "sama paikka se on päivälläkin, kun siellä on muitakin autoilijoita!" Niimpä!

Kiitos taas ystävät! ♥ Ilman heitä olisi tämä matka paljon vaikeampi kulkea. Todella moni on pelkojani ihmetellyt, mutta etenkään ystävistä kukaan ei ole niille koskaan nauranut, monet ovat halunneet myös auttaa ja ajaa kanssani, mutta sillon tilanne ei ole ollut itselleni sopivantuntuinen. Toivottavasti voin joskus itse antaa myös takaisin yhtä paljon, kun olen itse ystäviltäni saanut! Lavjuu! ♥

Minä vs. kevytmoottoritie

Ja minä voitin!!

Maanantaina olin menossa ystävälle kylään, olin jo viikonloppuna ihan innoissani, enkä millään ois malttanut oottaa. Ei käynyt mielen vieressäkään, että sinnehän ei pääse kuin kevytmoottoritietä, eli tietä, joka näyttää moottoritieltä, mutta rajoitus on 80km/h ja tämä pätkä on vain lyhyen matkaa. Olen kerran aiemmin mennyt sinne suunnalle autokoulun yhteydessä ja silloin katsoin reitin kartalta, joka kiemurteli asuinalueen läpi ja välillä syrjäisiä metsäteitä ja siis tosi paljon pidemmän kautta, kun tämä suora, nopea tie. Otin navigaattorin esiin ja lähdin suunnistamaan. Jo ennen tätä tietä soimasin itseäni, kun en voi sitä ajaa, se kun olisi huomattavasti nopeampi reitti. Puhelimessa oli akku vähissä, enkä ehtinyt kuin puoleen väliin, kun se sitten loppui ja olin oman muistini varassa reitin kanssa. Enkä tietenkään sitä loppuun asti muistanut. Vaihtoehdoksi jäi mennä tälle pelottavalle tielle tai palata kotiin ja keksiä selitys miksen tullut. Keräsin rohkeuteni ja tsemppasin itseäni. Pelko hiipi persuksiin, mutta yritin pitää mielen rauhallisena ja terapeutin sanat mielessä. Hengittelin syvään ja tuhisin välillä, eli puhalsin ilmat voimakkaasti keuhkoista ulos, kuten mulle on opetettu. Vilkku oikealle ja kohti ramppia. JUMALAUTA!! Tässä sitä mennään!! Onneksi oli tosi hiljaista vaikka olin liikenteessä neljän jälkeen. Posottelin menemään tuulettimet kylmällä ja ikkunat auki. Huh, ei ollutkaan kun tämä ramppi ennen kuin tie kapenee jälleen normaaliksi maantieksi. JEEE!! Mikä fiilis! Nohevana ajelin perille, niinkuin tämä ois mulle arkipäivää ja olisin tehnyt suurenkin urotyön. Kehuin kovasti itseäni ja perillä kerroin ylpeänä ystävälleni tämän tarinan.

Paluumatkalla vaihtoehtoja oli jälleen tasan kaksi. Jäädä sinne tai ajaa tätä tietä pois. Toinen ystävä oli myös tullut käymään ja lähdimme yhtä matkaa, ajoin hänen perässään. Normaalilta tieltä tälle moottoritien näköiselle vaihtuessa sydän hypähteli. Se on jännä, miten mieli reagoi heti näkemäänsä vaikka vauhti ja maisemat olivat samat kuin hetkeä aiemmin. Kaide välissä ja kaksi vierekkäistä kaistaa muistuttavat moottoritietä ja aivot lyövät heti lukkoon ja yrittävät saada paniikkiajatuksia päälle. Sain pidettyä ajatukset kurissa ja lupasin itselleni poistua heti seuraavasta rampista, mikäli olo menee liian huonoksi. Mutta niin sitä jatkettiin matkaa aina rampilta seuraavalle ja tien päättyessä mietin jo oikaisemista moottorietien kautta kotiin, mutta siinä olisi ollut jo liikaa yhdelle päivälle. Olin niiiin ylpeä! Täytyi laittaa äidillekin viesti, mitä tuli tehtyä. Ihan huikeeta! Vaikka pahalta tuntuu, niin näin se terapia tehoaa. Terapeutti ei voi mun päätä eikä pelkoja tuosta vaan kääntää, vaan mun on itse ne tilanteet kohdattava. Mutta sieltä saan erittäin hyviä oivalluksia ja ymmärrystä tämän oman pään toimintaan ja olen oppinut ymmärtämään, että ajatukset ovat ajatuksia, pelot ovat ajatuksia, mutta ajatukset eivät ole minä. Minä olen irrallinen näistä ajatuksista ja voin toimia eri tavalla kuin ajatukseni minua yrittävät saada toimimaan. Kyllä tämä vielä tästä! Aivan huippufiilis!

Tiistaina oli taas terapia, mutta ei kummempaa kirjoitettavaa. Käytiin läpi ruokia, joita en voi syödä. Kotitehtävänä oli ollut kirjoittaa lista kaikesta mitä en syö. Terapeutti ehdotti, että voisi tulevilla kerroilla ottaa omia hedelmiään ja tuoda ne esimerkiksi vain samaan huoneeseen tai minun viereeni sohvalle, eikä niihin tarvitse edes koskea. Joku kerta voisin niitä maistella. Tuntuu huvittavalta ajatukselta. Ei pelkoni ihan noin pahoja ole. Mutta ehkä niin voisi aloittaa? Jos nämä ajatukset taas pikkuhiljaa kääntyisivät ja kohta houkutus olisikin niin kova, että ilman pelkojen miettimistä nappaisinkin palan ja söisin nautinnolla, pitkästä aikaa. Mmmm.. Omenaa.. Katsotaan.

Nyt täytyy lähteä suihkuun lämmittelemään. Flunssa yrittää tulla kyläilemään. Istun sohvalla viltin alla collarit jalassa, huppari päällä ja huppu päässä. Palelee, hrr.. Onneksi tulee viikonloppu!