Kuinka kävi moottoritiellä?

Vanhat ystävät tarvitsivat eilen illalla kyytiä muutaman kymmenen kilometrin päähän. Tottakai voin viedä! Ollaan vaan perillä ehkä ens viikolla, koska moottoritielle ei mennä. Eihän he ollut muistaneet ja sain tästä leikkimielistä kuittailua. Menomatka kierreltiin pidemmän kautta. Takaisin tullessa kerroin mielessäni miettiväni, mikä ramppien väli olisi lyhyin, jos kokeilisin. Miespuolinen ystävä sanoi seuraavan rampin olevan hyvä väli, matka olisi tosi lyhyt. En ollut koskaan nähnyt hänestä tällaista puolta ja olin ihan ihmeissäni. Hän rohkaisi minua ja sanoi toisen ystäväni kanssa olevansa tukenani, eikä olevan mitään hätää. Ihanaa pojat! ♥
Rampille käännyttäessä nauroin olevani kuin autokoulussa; "nyt vähän enemmän kaasua, hyvin menee, vaihda vaihdetta, kaasua vaan, kato, ei tuu ketään, voit ajaa vähän hitaampa kuin muut, jos pelottaa.." Ja siellä sitä oltiin, hitto vie! Eihän siellä tosiaan ollut keskellä yötä ketään, joten pystyin rauhassa tutustelemaan tähän uuteen tuttavuuteeni. Ajatuksena oli alunperin ajaa se yksi rampin väli, mutta mentiinkin varmaan viisi! Vänkärinä ollut ystävä kertoi koko ajan faktoja moottoritiellä ajamisesta, mitkä tietysti tiesin, mutta kuuntelin korva tarkkana, koska se rentoutti ja olin niin kummissani, että yrmy rekkakuski tässä minulle kertoilee rauhassa, miksei kannata pelätä. Nämä lauseetkin on ihan sekavat, en osaa jäsennellä ajatuksia kunnolla, kun olen niin ihmeissäni edelleen. Noustiin lähellä keskustaa olevasta rampista pois, koska toinen näistä herroista oli aikeissa jäädä sinne. Mieli kuitenkin muuttui ja olisimme voineet jatkaa moottoritietä vielä pidemmälle. Suunnittelin meneväni vanhaa maantietä kotiin, mutta pojat kehoittivat menemään takaisin moottoritielle, että saisin harjoitusta. Eihän mun ois tarvinnut mennä kun näiden kahden terapiaan, kun tietävät saman kuin terapeuttini, harjoitus tekee mestarin! Niinpä me palattiin motarille ja ajeltiin taas suunnitelmista poiketen monta ramppia pidemmälle. Aivan kreisiä!

Täytyy sanoa, että paniikkituntemuksia tuli vain kerran. Muutaman raskaamman sydämenlyönnin tunsin aina kun ohitimme edellisen rampin, kun mieleen pulpahti vanha ajatus, että seuraavalle on taas pitkä matka, eikä ennen sitä pääse pois. Mutta nämä kaksi kyllä saivat oloni niin rennoksi, että nämä höpöajatukset unohtuivat heti. Pois noustessa vänkäri kysyi oliko kokemus paha, johon vastasin, ettei nyt ollut, kun tie oli tyhjä ja sain omassa rauhassa ajella, että päivällä voi olla eri asia ajaa. Johon ystäväni sanoi viisaasti "sama paikka se on päivälläkin, kun siellä on muitakin autoilijoita!" Niimpä!

Kiitos taas ystävät! ♥ Ilman heitä olisi tämä matka paljon vaikeampi kulkea. Todella moni on pelkojani ihmetellyt, mutta etenkään ystävistä kukaan ei ole niille koskaan nauranut, monet ovat halunneet myös auttaa ja ajaa kanssani, mutta sillon tilanne ei ole ollut itselleni sopivantuntuinen. Toivottavasti voin joskus itse antaa myös takaisin yhtä paljon, kun olen itse ystäviltäni saanut! Lavjuu! ♥