Värifilmi

Mitä vähemmän pelottaa, sitä vähemmän tulee kirjoiteltua, näköjään.. Avasin pitkästä aikaa läppärin puhelimen sijaan ja kirjanmerkit muistutteli tästä blogista. Tuli jokin tarve lueskella kaikki vanhat tekstit läpi ja voi hyvänen aika.. Onneksi olen kirjoittanut tätä blogia. Ei nimittäin ollut mitään muistikuvia, että elämäni on ollut joskus noin rajoittunutta, raskasta ja alakuloista kuin se on aiemmissa teksteissä ollut. Ajattelin sitten, että voisi olla hyvä päivitellä tänne tilannetta, vaikkei täällä taida enää juuri lukijoitakaan käydä.

Ensinnäkin, terapia alkaa olla loppusuoralla! Jihuu ja apua yhtäaikaa! Jihuu siksi, että uskon ja tiedän olevani niin selkeillä vesillä jo, että uskon pärjääväni itseni ja omien tuntojen ja pelkojen kanssa. Apua taas siksi, että tämä on tullut niin turvalliseksi ajaksi elää, kun neljä vuotta on aina ollut joku ammattilainen tukemassa omissa valinnoissa, ohjaamassa niissä oikeaan suuntaan tai auttamaan, jos tuntuu ettei pelkojen kanssa selviä. Olemme jo tämän alkuvuoden vähentäneet käyntejä yhteen kertaan kuukaudessa. Nyt on menossa kesäloma ja kuukauden päästä on viimeinen käynti. (Sivuhuomautus: peloista ja ahdistuksesta näyttää olevan alitajuisesti vaikea vieläkin puhua ja miettiä niitä, koska vedin juuri ajattelemattani hupun päähän ja kirjoitan mielummin näin. Tuntuu turvalliselta. Tein tätä aiemminkin usein.) Viimeisen puolen vuoden aikana terapiakäynnit ovat olleet aika pintaliitoisia. Käyntejä on niin harvoin ja yksi käynti kestoltaan niin lyhyt, ettei oikeastaan ehditä paljon muuta kuin käydä kuulumiset läpi ja jatkaa jotain tehtävää, mitä on aiemmin aloitettu.

No mutta mitä mulle kuuluu? Mentiin tosiaan viime kesänä naimisiin♥ Olen edelleenkin todella onnellinen, mutta myös erittäin ylpeä itsestäni ja siitä, miten handlasin hääpäivän. Sain terapeutiltakin kehuja jälkeenpäin, kun kerroin, ettei päivässä oikeastaan mikään isompi mennyt pieleen ja ne pienet asiat, mitkä ei mennyt suunnitelmien mukaan, sivuutettiin huumorilla. Hän varoitteli mua etukäteen jännityksestä ym. ja sanoi jälkeenpäin, että harva ihminen pystyy ottamaan noin rennosti omaa hääpäiväänsä. Se on kuulemma erittäin hyvä merkki siitä, että terapia on tehonnut ja olen päässyt elämässäni eteenpäin.

Hissillä en edelleenkään tykkää kulkea yksin (itseasiassa en ole vielä koskaan mennyt), mutta jonkun tutun kanssa ei ole ongelmaa. Paitsi ne hirvitykset 70-luvun kopit, joissa ovikin on niinkuin pommisuojassa. Niihin en ole mennyt enkä mene kuin pakon edessä! Oltiin vasta reissussa kummilasten kanssa ja siellä menin hissiin yksin lasten kanssa. Eikös tää oo jo tavallaan sama kuin menis ihan yksin? :D

Nykyään rakastan reissaamista (kotimaassa)! Oli ihan hullua lukea noita vanhoja tekstejä, koska en oikeasti muistanut kuinka kauhuissani oon siitäkin ollut. Tänä kesänä meidän oli tarkoitus käydä Lofooteilla, mutta muista syistä se ei valitettavasti onnistu. Harmittaa! Lentokoneeseen en oo vielä päässyt, mutta syksyn aikana ois tarkotus lentää Oulusta Helsinkiin. Jos lentäminen ei pelota mua kuoliaaksi, niin ois ihanaa lähteä lähiaikoina ulkomaillekin. Nämä ei ole olleet edes haaveissa vuosiin, koska pelot on vieneet ihan 6-0. Nyt niistä uskaltaa jo haaveilla ja toivottavasti pian myös toteuttaa.

Isästä ei ole edelleenkään kuulunut.

Moottoritiellä ajo. Minä voin ajaa siellä nykyään jo melko huoletta! Kun luin vanhoja tekstejä, tuntui etten muusta puhunutkaan kuin tuosta pirkaleen moottoritiellä ajamisesta. Edellinen työpaikka oli siihen loistava siedättäjä matkansa takia, se karaisti mua paljon. Tutut matkat taittuu nykyään ihan huoletta. Mutta sellaiset rampin välit, joita ei tule yleensä ajettua, eli siis pidemmälle kuin tavallisimmat matkat on, jännittää edelleen paljon. Eilen voitin taas itseni, kun pakotin itseni ajamaan yhden rampin pidemmälle kuin yleensä kaverille mennessä ja hyvinhän se tietysti meni. Sen olen tässä viime aikoina huomannut, että nykyään pahimmat jännitystä aiheuttavat tilanteet ovat sellaiset, jotka koen uusiksi. Kaikki uusi siis pelottaa. Mutta sen saan melko hyvin kuitattua toteamalla itselleni, että tämän kerran jälkeen tämä on tuttu eikä tarvitse pelätä enää. Olemme itseasiassa tehneet terapiassa viimeisimpinä kertoina harjoituksia eri minä-tiloista ja yksi vahva niistä minulla on juuri haavoittunut lapsi, joka pelkää, on epävarma ja arka. Kun tämän "lapsen" saa vakuuteltua ettei ole mitään hätää, pelot lieventyvät.

Mulla on nyt kyllä kaikenkaikkiaan ihan älyttömän hyvin asiat! Kuten lähes joka postauksessa mainitsen, niin tuo terapia on ollut mun pelastus♥ Olo on niin vapautunu ja ihanan helppo koko ajan, etten voi enää edes kuvitella millasta elämä on ollut ennen. Oonkin nyt miettinyt tämän päivän, että uskaltaisinko julkaista tämän koko blogin Facebookissa. Toisaalta pelottaa se näkyvyys ja se, että kaikki saa tietää mun ongelmista. Ja toisaalta taas haluan just sitä. Silloin mun läheisimmillekin kavereille ja tutuille tulis tietoon, millaista mun elämä on oikeasti ollut. Ei näistä ihan syvimmistä kuopista tiedä kuin pari läheisintä ihmistä. Tämä voi kuitenkin olla jollekin muulle rohkaisu hakea apua, lohtu samankaltaisuudesta, selitys mun käytökselle tai mikä vaan. Haluan tietyllä tavalla olla myös esimerkki siitä, ettei avunpyytäminen ja vastaanottaminen ole heikkoutta tai noloa. Se on itseasiassa kaikista mahtavin teko mitä voit itseäsi kohtaan tehdä. Voin taata, että kaiken sen rämpimisen ja paskan läpikäymisen jälkeen et voi olla muuta kuin kiitollinen itsellesi!

-"Nanna", enää heikosti paniikkihäiriöinen