Tabu

En ole vielä julkaissut tätä Facebookissa, mutta olen ajatellut asiaa päivittäin. Koko ajan voimistuu tunne siitä, että tämän julkaiseminen olisi aiheellista, mutta silti pelottaa, kuinka paljon tästä voi tulla lokaa niskaan. Jännittää oikeastaan se, etten jaksaisi alkaa puolustella itseäni tai toimintaani sen kummemmin. Haluaisin julkaista tämän, antaa ihmisten lukea, ja unohtaa. En millään jaksaisi alkaa taistella mitään kritiikkiä tai kyseenalaistamista vastaan.

Tämän blogin olemassaolon on tosiaan tiennyt vain ihan muutama läheinen ihminen. Nyt kun olen pyytänyt heitä lukemaan tekstit läpi ja kertomaan, jos on jotain mitä he eivät halua julkaistavan, olen saanut aika yllättäviäkin kommentteja asiaan liittyen. Ei olisi välttämättä viisasta julkaista kaikkea tätä, tai joku ei haluaisi, että hänen kaikki Facebook-kaverit tietäisivät tällaisia asioita hänestä. Ja juuri tällaisten komenttien jälkeen sisälläni jokin huutaa entistä enemmän tuomaan tämän ihmisten tietoisuuteen.

Aluksi tunsin näistä kommenteista häpeää, alemmuuden tunnetta tai jotain siitä, että tämä tosiaan on vähän noloa ja parempi olisi, kun pitäisi vain kaiken tiedon itsellään. Mutta voi jumalauta! Juuri tällaisten kommenttien ja tunteiden jälkeen tällaiset aiheet pysyvät edelleen tabuina. En olisi ollut valmis puhumaan kaiken kansan kuullen tästä aiheesta näin julkisesti ja avoimesti aiemmin, kun koko terapiaprosessi ja kaiken läpikäyminen oli niin kesken. Mutta nyt, kun luulen päässeeni melko hyvin kaiken tuon menneen yläpuolelle, voin puhua tästä asiasta entistä avoimemmin. Haluan todellakin kertoa, että paniikkihäiriö, tai mikä vaan mielenterveyden häiriö ei määrittele ketään. Se voi tulla ihan kenelle vaan; sun naapurille, opettajalle, kaupantätille tai ihan just sulle!

Tämän kaiken myötä olen oppinut, että hyvin pieneltä ja mitättömältäkin tuntuva asia voi aiheuttaa tiedostamatta ihmeellisiä klikkejä ja lukkoja ihmisen mieleen. Ei siis tarvitse tapahtua paljonkaan, kun mieli voi romahtaa tai alkaa kehitellä uskomattomia ajatuksia ja uskomuksia, johon ihminen lähtee ihan täysillä mukaan. Yhtäkkiä kaikki omat "väärät" ajatukset ovat itselle tosia ja alkaa elää niiden mukaan. Näitä täytyisi sitten alkaa purkaa ammattilaisen kanssa mahdollisimman pian niiden huomaamisen jälkeen, koska pikkuhiljaa niiden määrä kasvaa ja valtaa enemmän tilaa elämästä. Tästä olen puhunut aiemmin Itsensä ylittämistä-postauksessa.

Luulen, että minä elin jollain tavalla viimeisiä hetkiä ennen kuin olisi tapahtunut jotain suurempaa ja ikävämpää. En osaa sanoa mitä se olisi ollut, mutta olin niin peloissani kaikesta, että en olisi paljoa enempää voinut elämääni rajoittaa. Välillä meinaa jopa itkettää, kun muistelen sitä pelokasta ihmistä, jolla oli niin vaikea olla. Kun muistelen sitä aikaa, näen itseni ulkopuolisen silmin ja säälin sitä raukkaa tyttöä. Onneksi lähes kaikki tuo on nyt takana päin ja elämä hymyilee!

Eilen muuten kävin viimeisen terapiakäynnin. Uskomaton fiilis! Kirjoitan siitä vielä erillisen postauksen ja sen jälkeen taidan julkaista tämän blogin.


-N