Ensimmäiset kotitehtävät ja pennut maailmalle ♥

Tänään terapiassa jatkui taustojen kartoittaminen. Tuleva pelottaa entistä enemmän.

Viimeksi käytiin elämääni läpi yläasteikäiseksi asti ja siitä jatkettiin. Pääpiirteissään käytiin läpi kaikki loput elämäni vaiheet tähän päivään saakka. Konkretisoitui hyvin taas tämä muistamattomuus, kun yritin miettiä kauanko olen ollut eräässä työpaikassa pari vuotta sitten. En muista ellen ala tarkkaan sormien kanssa laskemaan jostain tietystä vuodesta lähtien, josta on jokin muisto. Ja miehen puhelinliittymä suljettiin tänään, koska en ollut maksanut laskua, jonka olin luvannut. Voi ryökäle!! Ja nyt musta tuntuu, ettei koko terapiasta oo mitään kirjotettavaa, koska en muista mitä me siellä käytiin läpi..

Tunteikkain tapahtuma on edelleen ollut pappani poismeno, josta oli vaikea puhua. Pystyn nykyään jo ajattelemaan häntä ilman kyyneliä, mutta puhuminen ja tapahtuman läpikäyminen on raskasta. Aiomme vielä palata asiaan jossain vaiheessa, koska tämä vaikuttaa minuun edelleen niin voimakkaasti. Siinä vollottaessa koska ajatus joskus saattaa harhailla mietin, mihinhän laitan nenäliinani lähteissä, missähän täällä on roskis.. (Kyllä, näin looginen on ajatuksenjuoksuni). Tästä sain idean säästää kaikki märiksi itketyt ja murusiksi rutistetut nenäliinat, jotta minulla terapian lopussa muistona ne kaikki itketyt itkut ja puhdistetut ajatukset, jotka vaadittiin sen hetkiseen tilaan pääsyyn. Se tila on toivottavasti rauhallinen, kypsä, kevyt ja vähempi pelokas. Sitten heitän nenäliinat tunteikkaasti menemään ja toivon, että se olisi vapauttavaa!

Sain tänään mukaani myös ensimmäiset kotitehtävät. Kirjan lukemisen lisäksi. Kirja on nyt tilauksessa ja sen pitäisi saapua loppuviikosta. Täytyi tehdä tunne lukkosi-testi ja sen tein! Heti jumasluibeli! Aika raadolliset tulokset. Tai enhän minä tiedä, millaisia tuloksia noista ruukataan saada, mutta kuulosti pahalta. Tulokset oli seuraavanlaisia; kaltoin kohtelun voimakkuusaste oli erittäin vahva. Epäonnistuminen, alistuminen, hylkääminen, rankaisevuus, emotionaalinen estyneisyys ja hyväksynnän haku vahvoja. Muut tunnelukot olivat keskivahvasta heikkoon ja ei tunnelukkoja-vastaukseen. Mutta emotionaalinen estyneisyys, tunnevaje?? Ihan kuin olisin joku tunnevammainen, kylmä, alistuva hiirulainen, joka kieli ruskeana seuraa muita! No joo, vähän kärjistettynä taas, mutta termeinä kuulostavat kauheilta. Totuushan noissa kuitenkin piilee. Kaikki voin allekirjoittaa, toiset tietysti enemmän ja toiset vähemmän. Testin tekeminen ei kuitenkaan aiheuttanut ahdistuneisuutta, kuten ohjeissa kerrotaan voivan tapahtua. Mielenkiinnolla odotan, mitä terapeutti näistä minulle kertoo. Tehtävien tarkoitusperää kun ei suostunut vielä kertomaan, halusi, että ensin teen tehtävät.

Toinen tehtävä oli pelkovartti. Tämä voi tuottaa ongelmia. Tai en ongelmia, haasteita. Enkä vielä näe tämän tehtävän tarkoitusta, mutta ehkä se selviää ensimmäisen harjoituksen jälkeen, kun näen millaisia tunteita se herättää. Kuuden päivän ajan minun täytyy vartiksi istua alas ja rauhoittua miettimää pelkojani. En tiedä voiko siinä varsinaisesti rauhoittua, mutta täytyy miettiä kaikki pahimmat skenaariot, mitä peloistan saatan keksiä ja kuunnella millaisia ajatuksias nousee esiin. Etukäteen tuntuu, ettei nyt varmaan ainakaan mitään fyysisiä tunteita herää, mutta huomenna sen näkee. Toin myös esille viime kerran jälkeen nousseet ajatukset miehistä ja isistäni. Emme ehtineet asiaan paneutua sen kummemmin, mutta luulen, että siihenkin palaamme vielä.

Terapiaistunnoilla olen levoton, minkä myös terapeutti on huomannut. En tietoisesti hermoile, mutta jalat heiluu, katse harhailee ja kädet eivät pysy paikallaan. Olen kyllä ikiliikkuja muutenkin, mutta tuolla huomaan liikkuvani hermostuneisuutta, enkä niinkään tyhjää levottomuuttani kuten esim. telkkaria katsellessa. Menneiden muisteleminen saa minut levottomaksi. Koko historiani tuo minulle mieleen tukalan, ahdistavan olon. Haluan niistä ajatuksista pois. Löysin tänään ala-asteaikaisen päiväkirjani, jossa kirjotin näin: "...Voi helevetti! Tekis mieli tehä itsari!" Mulla meinas itku päästä, kun luin ton. Ei oo ihan normaalia 12-vuotiaan päiväkirjatekstiä. Vaikka en ookkaan tuota varmasti tosissaan, suunnitelma kourassa kirjottanu, kuuluis tuommoisen esimurkun hypettää poikia ja kavereita, eikä miettiäkkään mitään itsemurhaa. Edes tietää mikä se on! Puristi rintaa lukea noita vanhoja tekstejä.. Itseasiassa säikähdin, tai mikä olisi oikeampi tunne.. Pelästyin? Kun näin tuon päiväkirjan kannen muiden kirjojen joukossa. En tiedä onko olemassa sellaista käsitettä kuin tunnemuisti/-muisto. Ikäänkuin muistaisi miltä jokin on joskus tuntunut. Päiväkirjan kannesta tuli tällainen 'tunnemuisto', miltä on tuntunut kirjoittaa tuota päiväkirjaa. Se tunnetila on samanlainen kuin olen lapsuudestani kirjoittanut. Ahdistava, masentava, kiusattu, itkuinen, synkkä.. En osaa kuvata tunnetta yhdellä sanalla, mutta epämiellyttävä todella voimakkaasti. Mutta epämiellyttävää on myöskin se, etten tiedä miksi. Siihen haluaisin vielä joskus selityksen.

Olen painonpudotuksessa edennyt myös ihan hyvin. Jotta olisin täysin tyytyväinen lopputulokseen, täytyisi vielä pari kiloa lähteä. Aloitin viikko sitten siskoni antamalla kuntoiluohjelmalla ja jösses se on R-A-S-K-A-S!! Tällä rupukunnolla sitä ei jaksa edes kokonaan tehdä, mutta vaikka olen lopuksi luovuttanutkin, on lihakset huutaneet apua monta päivää treenin jälkeen. Olen myös viime viikolla käynyt muutamisa jumpissa, kun oli ilmaiset kokeilutunnit. Tänään otin ensimmäiset vertailukuvat ja kyllä niissä jo muutosta näkyi viime viikkoon vaikka on mennyt vasta niin vähän aikaa! Ylypeys!

Pennut lähti eilen uuteen kotiin. Itkuparku siitäkin pääsi! Ne oli aivan suunnattoman suloisia elukoita ja niitä tulee kova ikävä. Onneksi uusi koti vaikutti täydelliseltä ja lupasivat laittaa kuvia ja kuulumisia, niitä odotellessa. Puhelin on täynnä pentujen kuvia, kun piti viimeiset päivät napsia muistoksi vähän sieltä täältä. Koska kohta en kuitenkaan enää muista millaisia rakkaita karvapalloja ne oli! ♥ ♥

Nyt täytyisi tämä ruho saada sohvalta ylös ja alkaa jumppailemaan! Ulkona on kovat pakkaset niin täytyy jokin alkuverkka keksiä sisällä, lenkkeileen en viitsi lähteä. Viikon päästä uusi terapia ja sitten viimeistään taas avautumista omituisista ajatuksista.