Tämä pelkkä soittaminen pilasi koko viikon. Tai se, että sinne täytyisi soittaa. Se pyöri mielessä ja sai pahalle mielelle vaikken asian eteen mitään vielä tehnytkään.
Nyt terapia alkaa maistua aika kuralta. Tähän mennessä pienet, omaehtoiset altistamiset ovat tuntuneet hyvältä ja kohottaneet mielialaa. Olen tuntenut ylpeyttä ja rinta rottingilla kertonut tekemisistäni terapeutille. Mutta nyt se, kun joku muu sanelee, mitä minun täytyisi pelkojeni edessä tehdä, saa minut ärsyyntymään. Ei kiinnostaisi yhtään! Käynnillä häpeän itseäni, pelkojani sekä saamattomuuttani niin, että tekisi mieli hukkua siihen pirun sohvaan. Välillä tekisi mieli perua koko terapia ja haistattaa huilut koko touhulle. Kun elämä muutenkin on melko solmussa, ei väkisin pelkoja kohti meneminen ole helppoa eikä todellakaan mukavaa.
Eilen oli taas käynti ja käytiin läpi pääsiäistä ja tilanteita, joissa välttelin pelkojani, tai joissa edes mietin niitä. Olimme lapissa mökillä kahdestaan miehen kanssa. Mökki on metsän keskellä ja loppumatka täytyy taittaa talvisin kelkalla. Viimeiset mökkireissut ovat olleen lähes ahdistavia, koska se tosiaan on niin kaukana kaikesta. Minulle tulee tunne, kuin olisin sielläkin jumissa ja pelkään myös jotain ikävää sattuvan, eikä apu ole lähettyvillä eikä puhelimissa välttämättä kenttää. Tämä on saanut minut vuosien ajan todella surulliseksi, koska mökki on ollut lapsuudesta asti minulle rakas paikka ja olen viettänyt siellä mummun ja papan kanssa paljon kullan arvoista aikaa. Ensimmäistä kertaa vuosiin pystyin nyt kuitenkin rentoutumaan ja oikeasti nauttimaan olosta ja hiljaisuudesta. Miehen nukkuessa aamulla pitkään, istuskelin itse nuotiolla kahvin keitossa ja kuuntelin eläinten ääniä. Havahduin ajoittain siihen, kuinka onnellinen olen ja kuinka sisälläni vallitsi rauha.
Kotimatkalla pysähdyimme Levillä syömässä ja ihastelin laskettelurinnettä harmitellen, etten voi laskea, koska myös hiihtohissit pelottavat "jumittavuudellaan". Olen niissäkin tilanteessa, josta en pääse halutessani pois ja joudun olemaan paikoillani. Ja herranjumala, jos tuolihissi vielä joutuisi pysähtymään matkalla! Ei, ei, ei! Ehdotin miehelle, josko kävisimme autolla puolessa välissä tunturia hotellilla, että pääsisin käymään jossain korkealla katsomassa miltä tuntuu, mutta meillä oli sen verran tiukka aikataulu, ettei ehditty.
Halusin ajaa itse osan matkasta, jotta saisin harjoitusta nopeilla rajoituksilla ajosta. Kuten terapeutti on sanonut, silmäni eivät ole tottuneet ajoon esimerkiksi 100km/h, koska en ole moottoritiellä aikoihin ajanut ja se voi jo itsessään kauhistuttaa, koska kyllähän ympäristö näyttäytyy erilaisena eri nopeuksilla. Ajaminen meni hyvin ja oikeastaan nautin siitäkin. Rovaniemellä pysähdyimme miehen ystävällä ja mies varoitti, että saatan joutua ajamaan pienen pätkän moottoritiellä, hän kun ei ollut varma, mitä kautta meidän kannattaa ajaa perille päästäksemme. Yllättävää kyllä, tämä ei nostanut paineita ollenkaan. Melkeimpä loppujen lopuksi harmitti, kun ei tarvinnutkaan sitä kautta mennä!
Kirjoittelen vielä oman päivityksensä kotitehtävästä, jonka sain. Muuten tästä tulloo liian pitkä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti