Arkisin olen todella väsynyt ja töissäkin tänää kuljin välillä silmät kiinni. Tuntui etten vain jaksa pitää silmiä auki ja olisin voinut nukahtaa kesken kävelyn. Tuntuu, ettei elämälläni ole tällä hetkellä varsinaisesti merkitystä, koska työ ei ole mieleistä eikä sitäkään ole kuin osan päivää. Vaikka työlläni toki on merkitys ja näen heti oman työni jäljen, saan siitä kiitostakin, ei se tunnu riittävän. Kaipaan kokopäivätyötä ja työtä, jossa oikeasti itse tunnen olevani tarpeellinen ja saavani vastuuta. Luulisi, että tilanne olisi ajankäytön kannalta ihanteellinen, koska olen töissä vain aamupäivät, eli iltapäivisin ehtisin touhuilla omiani. Mutta kun ei ole mitä touhuta. Välillä olen kissojen kanssa lattialla ja jämähdän siihen. Katse vaeltelee katossa ja ajatukset ovat tyhjiä. Saliharrastuksesta en tunne saavani tarpeeksi irti, eikä tässä tilanteessa laihdutuskaan etene, mikä vetää mieltä matalaksi. Myös asuntotilanne miehen kanssa kiristää hermoa. Olemme muuttamassa hänen lapsuudenkotiinsa kunhan se vapautuu, mutta vapautumisesta ei ole tietoa, "tässä joskus..".
Terapiassa teimme tänään ensimmäistä kertaa mielikuvaharjoituksen, jossa matkustin ensimmäisiin muistamiini tilanteisiin, joissa paniikkituntemuksia on tullut. Aluksi terapeutti kertoi, mitä tuleman pitää ja sanoi, että tulemme palaamaan lapsuuteen. Jo tässä vaiheessa vedet nousivat silmiin ja halusin lopettaa. Pelkkä ajatus menneen muistelemisesta ahdisti kovasti. Sydän löi tiuhempaan ja oli todella epämukava olo. Pelkään aina, että tällaisissa menneiden kaiveluissa muistan yhtäkkiä jotain, mitä en olisi halunnut muistaa. Jotain pahaa. Jotain, joka selittää kaiken pahan oloni.
Otin rennon, mukavan asennon ja suljin silmäni. Hengittelin muutaman kerran syvään sisään ja ulos ja etsin mielestäni jonkun muiston, jossa on pelkäämiäni "jumiutumisen" tunteita tullut. Näitä ei lapsuudesta/nuoruudsta montaa ole, joten valinta oli helppo. Kerroin tilanteen ääneen, olen hississä, kerrostalossa, jossa nuoruudessani asuimme. Olen menossa ylöspäin, pidän kiinni peilin edessä olevasta kaiteesta ja katselen itseäni peilistä. Noin kolmannen kerroksen kohdalla, ihan arvaamatta, kehoni läpi kulkee kuin sähköisku. Nopea sykäys ja päähäni tulee heti käsky, joka käskee poistua hissistä nopeasti. Joudun terapeutin pyynnöstä miettimään tilannetta ja tunnetta tarkkaan. Joudun vielä mielikuvissani odottamaan, jotta hissi pääsee ylös asti ja sen jälkeen hengittelemään taas rauhallisesti muutaman kerran. Keskustelemme muistostani hetken. Terapeutti kysyy miltä loppumatka hississä tuntui, ja täytyy sanoa, että olo hieman rauhoittui, kun kuvitteli tilanteen loppuun asti ja rauhoitti itsensä.
Seuraavaksi täytyy miettiä vielä toinen tilanne. Tämä onkin ainut, minkä edellisen lisäksi muistan. Olen tivolissa menossa laitteeseen, jossa rinnan eteen laitetaan turvakaide. Istun penkissä ja yhtäkkiä kehoni läpi sykähtää samanlainen sähköiskumainen paniikki kuin hississäkin, vaikkakin tämä tilanne on tapahtunut monta vuotta aiemmin. Haluan tilanteesta heti pois, ennen kuin laitan kaiteen alas. Olen n. 10-vuotias. En muista ketä aikuisia oli mukana, laitteeseen olin menossa serkkujeni kanssa. Terapeutti kysyy, mitä tein, kun minulle iski tarve poistua. Kävelen vähän peloissani ja hädissäni pois laitteesta, kohti tivolin työntekijää. Säikähdin omaa kehoani ja tätä tunnetta. Muistan vain miettineeni, saankohan tähän laitteeseen käytetyn lipun takaisin. Taisin saada ja poistuin. Tämän jälkeen en muista enää mitään. En tiedä mihin olen mennyt ja kenen kanssa.
Terapeutti pyytää jälleen kuvittelemaan tilanteen loppuun niin, niinkuin olisin toivonut sen menevän. Kuka minua olisi ollut ottamassa vastaan? Äiti. En usko, että oli, mutta niin toivoisin.
Miten käyttäytyisin tai mitä tuntisin? Ehkä häpeää, en tiedä? Nolottaisi, mutta en näyttäisi sitä. Pysyisin kovana. Minulla on lapsesta asti ollut niin kova kuori, etten olisi itkenyt, vaikka sisällä olisi vellonut. En haluaisi näyttää heikkouttani. Saattaisin myöntää, että pelkäsin, mutta olisin, kuin se ei minua paljoa hetkauttaisi.
Mitä äiti tekisi tai miten reagoisi? Koska en näytä, että pelko minua haittaisi, jatkaisimme äidin kanssa juttuja kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan Kertoisin, että minua pelotti ja tulin pois, mutta emme puisi asiaa sen enempää.
Miten haluaisit, että äiti reagoisi? Haluaisin, että äiti olisi rutistanut minut syliin ja sanonut, ettei ole mitään hätää, ettei haittaa vaikka pelkää, vannonut, että kaikki on hyvin. Ja yhtäkkiä, siinä terapeutin sohvalla istuessa, minulla tulee itku. Aivan holtiton kyynelmeri, joka yllättää minut täysin. Ja niin tulee tätä kirjoittaessakin, enkä oikeastaan tiedä miksi.
Terapeutti huomaa, että minun on vaikea jatkaa ja johdattelee minut pikkuhiljaa takaisin nykyhetkeen. Olo on todella kummallinen. Kävin juuri läpi voimakkaan tunnepyörremyrskyn, mutta se meneekin tosi äkkiä ohi ja mieli alkaa kohentua. Kuin olisin käynyt jossain ihan toisessa maailmassa. Vielä tänäkin päivänä nolottaa itkeä toisen edessä vaikka terapeutti näkee tätä varmasti päivittäin.
Olen kirjoittanut tätä postausta koko viikon, enkä enää tarkkaan muista, mitä juttelimme tuon harjoituksen jälkeen. Kävimme sitä varmaan läpi, mutta ei hajuakaan, mitä olemme puhuneet. Kerrattain tästä terapiassa mainitsinkin, etten muista käynneistä mitään ja siksi tätä blogiakin kirjoitan, johon terapeutti vastasi, että useinkin on näin, ettei asiakas käynneistä muista. Enkä taas muista, miksi :D Hohhoi.. Tämän pään kanssa on vaivalloista elää.
Josta puheenollen, tämän viikonlopun jälkeen mieli on taas ihan pohjalla omien tyhmyyksien takia ja tuntuu, että alamäki vain kasvaa.. Alkava viikko ahdistaa. Tekisi mieli hautautua jonnekin, mistä kukaan ei löytäisi. En jaksaisi yhdenkään ihmisen naamaa ja siksi kävinkin lenkillä metsässä ja pellolla katselemassa muuttolintuja. Siellä saa olla omassa rauhassa. Todella pelottavaa huomata itsessä jo vuosia sitten jääneet ajatukset ja tavat satuttaa itseä. Kymmeneen vuoteen ei ole käynyt mielessäkään mikään tällainen, mutta tänään havahduin ajatukseen, jossa kuvittelin fyysisen kivun peittävän tämän kaiken muun..
Huaaaahh..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti