Joku vetää mua pohjalle..

En tiiä miksi, mutta mieli on matalalla.. Eilen kissa kaatoi juomalasin, kun olin jo nukkumaan asettumassa. Aloin siistiä jälkiä ja yhtäkkiä, kesken kaiken, varoittamatta jostakin ylitseni vyöryi lohduton itku. Siinä minä polvillani, keskellä yötä makuuhuoneen lattialla yritin siivota, mutta itku keskeytti minut usein. Ainut mitä mielessäni pyöri, oli ajatus, etten jaksa. Olen ihan puhki ja haluan vain luovuttaa. Mutta luovuttaa mistä? Työstä? Joulukiireistä? Vastuusta? En osaa sanoa.

Tänään töihin mennessä katselin koulusta palaavia lapsia, jotka kahlasivat peltojen läpi ja toiset juoksivat riemuissaan kotiinsa. Voisimpa olla vielä lapsi. Ilman suuria velvollisuuksia ja vastuuta. Edes päiväksi voisin luovuttaa aikuisuuden vaatimat työt jollekin, joka nämä osaa ja hallitsee ja jaksaa hoitaa. Tällä hetkellä minä en niitä jaksa. Ilman mitään syvällistä ajatustyötä kyyneleet yllättivät minut jälleen. Itkin koko työmatkan ja mietin, miten ikinä selviäisin illasta kunnialla läpi. Jouduin keräilemään itseäni jostain kaasupolkimen ja jarrun välistä. Työpaikalla peilistä onneksi katsoi yllättävän ihmismäinen raato. Vedet silmissä aloitin työillan, mutta lopulta se meni ihan hyvin. Asiakkaat saavat niin hyvälle tuulelle. Ai niin ja aika osuvasti yksi asiakas sanoi iltaisin rukoilevansa meille työntekijöille siunausta ja voimia jaksaa. En ole mitenkään kovin uskonnollinen ihminen, mutta tuo lämmitti mieltä ♥

 

Tämä murtuminen kummastuttaa, koska elämässäni pitäisi kaikki olla tällä hetkellä hyvin. En ole keksinyt mitään, mikä saisi mieleni näin pohjalle. Työ minulla kyllä on stressaavaa ja pahenee vain entisestään. Pimeys tietenkin on osatekijä. Ei tämä lumettomuus ole mistään kotoisin! Ensi viikolla olisi loma, mutta tuntuu, etten jaksa näitä muutamaa viimeistä työvuoroa millään. Ruokavalionikin on nykyään niin monipuolinen ja terveellinen, etten ole eläissäni syönyt näin hyvin eli sieltäkään tuskin kiikastaa. Ehkä se on nuo vitamiinit..



PS. Terapiassa ei eilen ollut enää mitään puhuttavaa. Sovittiin, että soitan, mikäli uusi terapeutti ei tunnu omalta, jotten jää yksin. Tiedän, etten silloin saisi aikaiseksi varattua aikaa taas uudelle terapeutille ja siihen tyssäisi pelkojeni voittaminen ja tämä pelkopäiväkirja taas tursuaisi tekstiä, kun en uskalla banaania syödä.